Taide kuuluu kaikille, se on perusoikeus. Se tarkoittaa myös sitä, että taidetta viedään perinteisten esitys- ja näyttelytilojen ulkopuolelle keskelle ihmisten arkea. Taiteen soveltavan käytön mahdollisuuksia on kartoitettu jo pitkään, ja esimerkiksi musiikin hyötyvaikutukset muistisairauksien hoitamisessa ovat todistettuja. Se perustuu musiikin voimaan tunkeutua tunteisiin ja alitajuiseen assosiaatioiden ja suorien kokemusten kautta. Ei ole epäilystäkään, etteikö taiteella voisi olla nykyistä suurempaa roolia myös sosiaalialan puolella. Senkin asian ajankohtaisuutta on korostanut vanhustenhoidossa paljastunut kriisi.
Ammattikorkeakoulut ovat haistaneet trendin. Turussa on jo oma linja taiteen ”uusille konteksteille”, ja siellä suunnitellaan seuraavaksi ”kulttuurihyvinvoinnin” ylempää amk-koulutusta. Tässä lehdessä alan ammattilaiset kertovat, että esimerkiksi vanhustyössä päähuomio ei ole taiteen oppimisessa eikä hoidollisissa tuloksissa sinänsä vaan pikemminkin arjen luovuuden löytämisessä. Konsertin järjestäminen palvelukeskuksessa ei riitä, vaan tarvitaan yhteisön arkeen vaikuttavaa, osallistavaa musiikkitoimintaa.
Taiteella on todellakin tehtävää tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu ei enää riitä takaamaan elämisen mielekkyyttä. Päivittäinen laulutuokio hoivakodissa voi tarjota vanhukselle elämänlankaa laulujen tuodessa pintaan muistoja ja tunteita. Osallistavalla taiteella on korkea päämäärä: sytyttää ihmisiin luovuuden kipinä ja sitä kautta auttaa heitä löytämään uusia voimavaroja itsestään. Se voi myös luoda yhteisöllisyyttä, joka edesauttaa hyvinvointia. Kuorolaulu on tästä hyvä esimerkki. Toisaalta miksei asiaan voisi kiinnittää huomiota jo ennen kuin ihminen tarvitsee hoivaa? Taiteen harrastamista kannattaisi tukea koko sen laajuudelta, mm. antamalla aikuisille mahdollisuus jatkaa opintoja musiikkiopistoissa.
Musiikin ammattilainen voi epäillä, että luisuuko soveltava käyttö puuhasteluksi. Eikö luovuus synny myös osaamisen kautta, ja omat oivallukset kasvavat askel askeleelta? Varmaan soveltamistakin voi olla parempaa ja huonompaa. Ihmisten lähtötaso täytyy ottaa huomioon, mutta ei luovuus ilmasta putoa, se tarvitsee rakennusaineksensa. Vierastan ajatusta, että koulutetaan sellaisia kulttuurihyvinvoinnin ammattilaisia, joilla ei ole takanaan tarpeeksi käsitystä taiteen sisällöistä. Miten he työllistyisivät? En ole nähnyt vielä hoivamuusikon virkoja.
Tematiikka panee myös pohtimaan kysymystä taiteen itseisarvosta ja välinearvosta. Hyötyvaikutukset ovat korostuneet viimeaikaisessa puheessa, ja niiden kautta voidaan perustella julkinen tuki taiteelle. Taide hyvinvoinnin mahdollistajana ja sen itseisarvoinen merkityksellisyys eivät sulje toisiaan pois, mutta hyötynäkökulma ei saa alkaa hallita alan priorisointia. Sosiaalinen rooli olkoon luonteva osa jokaisen muusikon ammattietiikkaa. Jos on missiota erikoisaloille kuten hoivatyöhön, täydennyskoulutusta tulisi olla saatavilla.
Kyse on myös taiteen sisäisestä kehittymisestä, ja siihen se tarvitsee omaa vapauttaan. Se on sama kuin tieteessä, jossa suurimmat keksinnöt eivät välttämättä synny kaupallisesti soveltavassa tarkoituksessa. Taiteessa kaiken on lähdettävä substanssista, joka luovan ihmisen mielessä alkaa etsiä omia suuntiaan. Jos sille löytyy hyötykäyttöä, hyvä niin.
