Tyrmistys. Raivo. Avuttomuus. Masennus. Kulttuuriväen, erityisesti freelancereiden, tunteita ei tarvitse arvailla koronan vietyä elannon vielä pidemmäksi aikaa kuin mitä vuosi sitten uskottiin. Nyt koko kevätkausikin on menetetty. Kompensaatiot kulttuuri- ja tapahtuma-alalle ovat olleet nimellisiä tai mitättömiä. Viimeksi opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä 15 miljoonan euron tuki freelancereille oli jälleen kerran pettymys. Moninkertaisesti enemmän olisi tarvittu. Moni taiteilija tuntee tulleensa päättäjien hylkäämäksi. Hätätila vaatii poikkeustoimia, sitä ei ole kukaan kiistämässä, mutta kokonaisuutena vuoden tapahtumakulku herättää paljon kiperiä kysymyksiä.
Miten on mahdollista, että sivistysvaltion identiteetin ja imagon perustana pidetty ala osoittautuu kriisin keskellä hylkiöksi? Miksi ministerit vouhkaavat yhden paperitehtaan sulkemisesta, kun samaan aikaan monikymmenkertainen määrä kalliisti koulutettuja ihmisiä on menettämässä työnsä ilman, että kukaan lotkauttaa sille korvaansa? Etujärjestöt ovat yrittäneet toitottaa kulttuurin työllisyys- ja talousvaikutuksista, mutta käsityksenä tuntuu yhä olevan, että se on vain jotain ekstraa, ei yhteiskunnan ja talouden ydintä. Se joutaa kiinni ensin – ei alkuunkaan siksi, että se olisi taudin ehkäisyssä tehokkainta vaan siksi, että se on poliittisesti ja juridisesti helpointa. Sen lobbareita ei tarvitse pelätä, eikä sitä tunnu suojelevan edes mikään perustuslain pykälä.
Festivaalikesä olkoon ensimmäinen askel kulttuurin tiellä ulos umpikujasta.
Tätä kirjoittaessa kevään yksi tärkeä päätös, tapahtuma-alan tappiotakuu, on vielä auki. Siinä on paljon ongelmia, mutta toivottavasti löytynyt malli riittää festivaalien selustojen varmistamiseen. Suuri osa festivaaleista on jo budjetoinut kesänsä puolitetun yleisömäärän mukaisesti, ja joku on siirtänyt suosiolla ajankohtansa syksyyn. Olisi elintärkeää, että edes näillä suunnitelmilla päästäisiin eteenpäin ja etteivät maahantulon rajoituksetkaan enää muodostuisi esteeksi. Tämä olisi ensimmäinen askel kulttuurin tiellä ulos umpikujasta.
Kauan jatkunut paremman toivominen ei kuitenkaan riitä, vaan alalle olisi saatava perusteellinen, laajemmalla joukolla laadittu exit-suunnitelma Saksan malliin. Se pitäisi sisällään erilaisia skenaarioita toiminnan mahdollistamiseksi siinäkin tapauksessa, että muunnosvirukset tuovat uusia ongelmia. Berliinissä alkoi maaliskuussa pilottiprojekti esitysten järjestämiseksi täydellä koneistolla ja puolelle salille yleisöä niin, että kaikki käy-vät ennen esitystä ilmaisessa pikatestissä. Tämä voisi olla yksi tie, rokotekortin käyttö toinen. Pääasia, että luodaan kestäviä askelmerkkejä sen sijaan että odotetaan avuttomina ja reagoidaan paniikissa. Myös hallitus ja avit pitää saada suunnitelmaan mukaan, sillä lyhytjänteistä säntäilyä on viime aikoina koettu aivan liikaa.
Taidelaitoksilla ja tapahtumilla on sitten vastuu sisällön uudistamisesta. Tarvitaan entistäkin parempia ideoita yleisön – sekä vanhan että uuden – houkuttelemiseksi elävään esitykseen. Korona-ajan innovaatiot digitaalisten palvelujen alalla ovat yksi osa tätä. Koskaan aiemmin ei ole ollut vastaavaa mahdollisuutta vertailla suomalaisten orkesterien tarjontaa kuin nyt. Pelkkä konserttikaan ei riitä, vaan tarvitaan siihen perehdyttävää ja taiteilijoita lähelle tuovaa sisältöä. Esityksissä pitäisi satsata hetken ainutkertaisuuteen arkisen rutiinin sijaan, ja jos poikkitaiteellisuus luo siihen luontevia keinoja, ovi auetkoon sille.
