Nielsenillä oli myös onni saada vävykseen unkarilaisviulisti Emil von Télmanyi, josta tuli oiva esitaistelija Nielsenin konsertolle. Teos on silti jäänyt 1900-luvun muiden viulukonserttojen – kuten Sibeliuksen – varjoon. Teosta hallitsee Nielsenille ominainen elämänmyönteisyys, joka kohoaa esiin vielä salaperäisempänä ja moniulotteisempana hänen myöhäisissä huilu- ja klarinettikonsertoissaan.
Viulukonserton käynnistys on nielsenmäisesti räväkkä: teos pamautetaan liikkeelle forteiskulla jota seuraa viulun tulinen soolokadenssi (Praeludium). Sitä seuraa taiturikuvioilla kuorrutettu hidas Largo ennen kuin päästään avausosan pääjaksoon Allegro cavallerescoon. On vaikea sanoa, onko sen ”kavaljeerimaisuudessa” hivenen ironiaakin. Hitaassa osassa voi tulla Shostakovitshkin mieleen, ja ilkikurinen finaalirondo huipentuu soolokadenssiin, jossa käydään läpi lähes kaikki mahdolliset taituritemput.
Neljäs sinfonia käy suoraan asiaan d-mollissa, mutta vienompi sivuteema klarineteissa paljastaa merkityksensä vasta teoksen lopulla. Nielsenin elämänkäsitykselle konfliktit ovat välttämättömiä, ja ne voivat ajaa musiikin leimuavaan traagisuuteen, kuten teoksen kolmannessa osassa. Kuulijan mieleen jää voimakkaimmin varmasti sinfonian loppu, jossa energiavirrat pakottuvat kontrapunktisen kudoksen läpi ja huipentuvat patarumpujen väliseen kaksintaisteluun. Vasta se vapauttaa ensiosan sivuteeman juhlavaan E-duurin.
Antti Häyrynen
