Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 27.1.2023. David Robertson, kapellimestari, Orli Shaham, piano. Ligeti, Adams, Rahmaninov.
Kuinka punoa kekseliään modernistin György Ligetin ja romantiikan viimeisen soihdunkantajan Sergei Rahmaninovin välinen tyylillinen juopa luonnolliselta tuntuvalla tavalla? Juuri tätä on hyvä ohjelmasuunnittelu: kykyä löytää palaset, jotka ensisilmäyksen eroistaan huolimatta loksahtavat toisiinsa loogisesti.
Ligetin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja Rahmaninovin syntymästä 150, ja he ovatkin RSO:n kevätkauden laajan fokuksen kohteena, annettuina vakioina. Yhdysvaltalainen kapellimestari David Robertson onnistuikin kiitettävästi asettaessaan yhtälön muuttujaksi John Adamsin vuonna 2019 kantaesitetyn pianokonserton Must the Devil Have All the Good Tunes?.
Ligeti kuuluu 1900-luvun omaperäisimpiin säveltäjiin, joka taipuu hankalasti tyylillisiin lokeroihin: hänen kynästään ovat lähtöisin niin Atmosphèresin ja Lux aeternan kenttätekstuurit kuin pianoetydien ja Continuumin kaltaiset sähäkän rytmiset kudelmat. San Francisco Polyphony (1973–74) on näiden tyyli(kausi)en väliin sijoittuva teos. Sen levottoman kihisevä moniäänisyys asettuu vuoropuheluun ja päällekkäisyyteen – polyfoniaan – pysähtyneempien kenttien kanssa; säveltäjä on kertonut sekä San Franciscon kulttuurisen ilmapiirin että kaupungin sumujen vaikuttaneen teokseen, ja ihmisväreilyn rinnalla on helposti mukaan kuviteltavissa myös Tyynen valtameren ja punapuumetsien jylhyys.
Hetkittäin teoksessa kuuluu yhtäläisyyksiä myös yhdysvaltalaisiin minimalisteihin, jotka olivat hieman aiemmin lyöneet itsensä läpi tulevaisuuden musiikinhistorian kaanoniin. Heihin tuolloin kuului myös San Franciscon konservatoriossa Ligetin vierailun aikaan opettanut John Adams. Tiukan minimalistinen Adams ei pitkään ehtinyt olla, ja hänen inklusiivinen tyylinsä onkin pitänyt hänet esitetyimpien elävien säveltäjien listan kärkipäässä.
Must the Devil Have All the Good Tunes? eli ”Pitääkö paholaisella olla kaikki hyvät sävelmät?” on saanut nimensä Martti Lutheriin assosioidusta lausahduksesta. Adamsin pianokonsertossa sen voi katsoa viittaavan kahtaalle: toisaalta eurooppalaisen taidemusiikin ja amerikkalaisen (etenkin afroamerikkalaisen) populaarimusiikin vastakkainasetteluun, mutta myös romantiikan ajan ohjelmallisiin teemoihin, kuten eurooppalaisen folkloren kuolemantanssiin, Faust-myyttiin sopimuksesta paholaisen kanssa, sekä pianokonserton semioottiseen rooliin solistisankarin ja orkesterivastustajan ”vaikeuksien kautta voittoon” –asettelusta.
Heti alussa piano-osuus kantoi mukanaan rytmimusiikin pianistista perintöä Jelly Roll Mortonin jazz-stridesta Fats Dominon boogie-woogien kautta Dr. Johnin funkiin, mutta kuultavissa oli myös kaikuja Phrygian Gatesin ja Hallelujah Junctionin kaltaisten Adamsin varhaisempien pianoteosten kirkkaista intervalleista. Hiljalleen mukaan tuli myös sävyjä Rahmaninovin ja Franz Lisztin pianomusiikista sekä ennen kaikkea Igor Stravinskyn säpäkästä perkussiivisuudesta. Hidas osa keskittyi leijumaan modaalisessa mutta silti ilahduttavasti ennalta-arvattavuutta välttäneessä harmoniassa, lopun nostaessa taas intensiteettiään faustiseen tyyliin.
Pitkän St. Louis’n sinfoniaorkesterin pestinsä ohella muun muassa Sydneyn sinfoniaorkesterin ja Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana toimineen Robertsonin esiintyminen samassa konsertissa kansainvälisen resitalistin ja Juilliardissa pianonsoittoa opettavan Orli Shahamin kanssa on enemmän kuin sattumaa, sillä heillä on jo pitkä yhteinen historia ei vain taiteellisina, vaan myös romanttisina kumppaneina. Runsaan, vain harvoin tauottuvan pianostemman Shaham taltutti näppärästi ja luontevassa yhteydessä orkesteriin, ja kirkkaimmin mieleen jäi hitaan osan vesipisarainen maalailu. Ensimmäisestä osasta jäi kuitenkin puuttumaan syvempi sukellus mustan musiikin grooveen fraseerauksineen (osin vika voi olla myös sävellyksessä itsessään). Nyt soiva lopputulos oli ennemmin hengenheimolainen George Gershwinin ja Henry Mancinin kaltaisille swing-ajan valkoisille ”fuusiosäveltäjille”.
Kohtalokkuutta ja romanttista vastakkainasettelua henki myös Rahmaninovin 22-vuotiaana säveltämä ensimmäinen sinfonia, jo tuolloin säveltäjän motoksi ottamasta Dies irae –sitaatista alkaen. Nuori Rahmaninov oli sinfoniassaan paikoin hyvinkin uudistusmielinen, ja varsinkin voimakkaissa paikoissa oli vaikuttavaa ja muhevaa orkestraatiota. Toisen osan scherzossa oli hyvinä hetkinä Tšaikovskia ja jopa tiettyä hengenheimolaisuutta vuosisadan vaihteen Sibeliukseen – sinfonian läpi kulkevien motiivien oivaltavan käytön ollen myös yhdistävä tekijä.
Sinfoniassa kuitenkin oli myös paljon perinteistä ja varman päälle pelaavaa – ja samalla vähäulotteisempaa. RSO:n jouset soivat hitaassa osassa hieman viileän ja etäisen kuuloisesti; olen kyllä kuullut orkesterin aiemmin tulkinneen romantiikkaa sulavammallakin soinnilla. Liekö harjoituksissa keskitytty teknisesti haastavampaan sisältöön, ja ”helpompiin” osiin oli affektin hakeminen jäänyt viemättä aivan loppuun saakka?
Santeri Kaipiainen
