Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 11.3.2022. Osmo Vänskä, kapellimestari, Niamh McKenna, huilu, Emmanuel Ceysson, harppu. Silvestrov, Kabalevski, Aho (ke.), Prokofjev.
Välillä sattumanvarainen todellisuus heittää kapuloita ohjelmasuunnittelun rattaisiin, mutta toisaalta tuo ohjelmiin myös uusia tulkintojen ja historiallisten kiinnekohtien tasoja. Helsingin kaupunginorkesterin kevätohjelma – mukaan lukien eilisen Prokofjev–Kabalevski-parivaljakko – lienee puljailtu jokseenkin nykymuotoonsa useita kuukausia sitten, kun ajatus sodasta Euroopassa olisi vielä monelle ollut hysteeristä pirujen maalailua seinille.
Illan ohjelmaa ei niin vain kyetty muuttamaan, eikä venäläinen musiikki tietenkään syypää ole sotiin, joten lähes välttämättömänä tasapainottavana eleenä, solidaarisuutena Ukrainalle, konsertti alkoi ukrainalaissäveltäjä Valentin Silvestrovin 2001:llä. Silvestrov vetäytyi säveltäjän uraltaan 1970-luvulla, palaten takaisin säveltäjänä vasta Neuvostoliiton romahdettua. Tuolloin hänen sävelkielensä oli muuttunut modernista tonaaliseksi ja tematiikaltaan hengelliseksi. HKO:n jouset soittivat Hymnin hyvin hiljaisilla sävyillä, ja soinnut jäivät toisinaan hiipumaan seuraavien päälle kuin pianon kaikupedaalia käyttäen. Uusromanttisesta hahmostaan huolimatta harmonia toisinaan teki yllättäviä äkkikäännöksiä.
Kontrasti Hymniä seuranneeseen Dmitri Kabalevskin Ilveilijät-sarjaan oli valtava. Lastennäytelmän musiikin pohjalta tehty orkesterisarja on valmistunut vuonna 1940, kun Stalin oli napannut Puolan ja Baltian suupalan tavoin, mutta suursota Saksan ja Neuvostoliiton välillä vartoi vielä hetkisen. Aika oli säveltäjille tukalaa, kuten muun muassa Dmitri Šostakovitš oli saanut kuumotuksekseen kokea muutamaa vuotta aiemmin Stalinin tuomittua hänen oopperansa ”sekasotkuna”; neuvostosäveltäjien tehtävä oli säveltää kansantajuista ja neuvostokansan moraalia kohottavaa (eli: vaaratonta ja kritiikitöntä) musiikkia.
Ilveilijöissä Kabalevski parhaimmillaan pääsi kaimansa kaltaisiin sävyihin nopeissa osissa, jossa tonaliteetti saattoi vaihtua vikkelästi ja tunnelma häilyä hassun ja kuivakan ironisen rajamailla. En voinut olla ajattelematta satiirista mustaa komediaa Stalinin kuolema (2017) ja sitä, kuinka koomisuus saa uusia merkityksiä kauhuntäyteisessä ympäristössä. Kapellimestari Osmo Vänskän olisi toivonut hakevan sarjan osiin vieläkin liioittelevampaa tunnelmaa, etenkin kun hitaat osat jäivät mieleenpainumattomiksi.
Pahimmillaan kirjaimellisesti tappavan neuvostosensuurin alla joutui myös Sergei Prokofjev tyytymään hyvin valikoituihin keinovaroihin, etenkin saatuaan kuulla kunniansa ”formalistisesta” säveltämisestä vuonna 1948. Seitsemäs sinfonia, Prokofjevin viimeinen teos, jääkin paitsi säveltäjän kultakausien uutuuden- ja seikkailunhalusta: niiden tilalle on tullut surumielinen, alistunut tunnelma, joka ensimmäisessä osassa vaihvihkaa syö monimuotoisemmat ja toiveikkaammat sivuteemat, ja osa päättyy hiljaiseen ja nopeaan, kylmän toteavaan mollisointuun. Valssahtava toinen osa onnistuu olemaan kansanmusiikillinen, epävarman surullinen ja paikoin röyhkeäkin. Reipastempoinen finaali päättyi juuri ja juuri duurisointuun häilyttyään jatkuvasti mollin puolella, kuin alleviivaten säveltäjän todellista oloa (Šostakovitšilta löytyy samankaltaisia ”epämukavia duureja” useiden sinfonioidensa lopusta).
Näiden venäläisten väliin oli sijoitettu suomalaisen orkesterimusiikin työmyyrän Kalevi Ahon kaksoiskonsertto huilulle ja harpulle. Teoksen oli ollut määrä saada kantaesityksensä Flanderin sinfoniaorkesterin toimesta jo 2020, mutta koronapandemia sotki tilanteen, ja Helsingin kaupunginorkesteri tuli mukaan tilaukseen, jotta teos viimein saataisiin esitettyä. HKO:n huilun äänenjohtaja, kantaesityksen toinen solisti Niamh McKenna oli jo aiemmin esittänyt Ahon huilukonserton, ja myötävaikutti myös teoksen ”adoptioon”.
Toisena solistina toimi Los Angelesin filharmonikkojen sooloharpisti Emmanuel Ceysson. Vaikka suomalainen suuri yleisö hänet tietääkin ennen kaikkea Antti Holman puolisona, ei aiemmin Suomessa Turun filharmonikkojen ja Tapiola Sinfoniettan solistina vieraillutta Ceyssonia missään nimessä (ainakaan toivottavasti) oltu buukattu ulkomusiikillisista syistä. Hänen harpunsoittonsa oli nimittäin kerta kaikkiaan loistavaa niin taidoltaan kuin tulkinnaltaan: kantavaa, dynaamista, herkkää, tarvittaessa äkäistä, kertakaikkiaan vangitsevaa. McKennan soolosoittoa aiemminkin kuulleena ei hänenkään taitojaan tarvitse epäillä, mutta solistien yhteisissä osuuksissa McKenna valitettavasti jäi silti useimmiten Ceyssonin soitannollisen karisman varjoon, aivan kuin jokin psyykkinen sordiino olisi estänyt voimakkaampaa ilmaisua.
Sekä huilu että harppu kulkevat kansanmusiikissa jo vuosituhansien taakse, mutta sen lisäksi molemmilla on ollut vahva asema ranskalaisessa klassisessa musiikissa – ja siksi olikin sopivaa, kuinka Ahon konsertosta huokui Debussy-mainen impressionistinen, runsas ja orgaaninen tunnelma. Sen leijuvuus toimi ajankuvassa kuin vapauden vastaiskuna sitä ympäröineelle totalitaarisen hallinnon muottiinsa ruhjomalle musiikille.
Santeri Kaipiainen
