Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 3.5.2019 Musiikkitalossa. Emilia Hoving, kapellimestari; Joonas Ahonen, Emil Holmström, piano. Zimmermann, Bruckner.
Vappuaattona, kolme päivää ennen Radion sinfoniaorkesterin viimeisintä konserttia, ilmoitettiin Pablo Heras-Casadon estyneen johtamasta sairastapauksen vuoksi, ja kapellimestarin paikalle nousevan orkesterin assistenttikapellimestarina tänä keväänä toimivan Emilia Hovingin. Siihen nähden, kuinka lyhyellä varoitusajalla vielä kapellimestariopintojensa keskellä oleva 24-vuotias Hoving joutui RSO:n eteen – ei vain Helsingin, vaan koko valtakunnan korvien alle – selvisi hän tehtävästä hengissä ja kunnialla. Jos epäröintiä ja jännitystä oli, niin sitä ei ulospäin selkeästi nähnyt. Varman päälle pelaaminen oli avainsana, jolla oli hyvät ja huonot seurauksensa.
Berndt Alois Zimmermannin seitsenosaisessa kahden pianon konsertossa Dialoge tämä taktiikka toimi mainiosti. Vuonna 1968 kantaesitetyn teoksen kollaasimaisuus ja fragmentaarisuus on muotona haaste kokeneemmillekin kapellimestareille ilmaista eleellisesti. Hoving keskittyi selkeän kaavannäyttäjän rooliin ja luotti RSO:n erinomaiseen kykyyn selvitä nykymusiikin vaatimuksista, eikä osunut siinä asiassa hutiin. Zimmermannin teoksen levottoman energiset dialogit vuoroin poukkoilivat osittain symmetriaan asetellun orkesterin puolelta toiselle, etenkin solistien ja lyömäsoittajien toimesta. Soittajien välisen dialogin lisäksi orkesteri oli dialogissa myös yhdessä soittamiinsa asioihin sekä dialogissa musiikinhistorian kanssa: loppupuolella ryöppysi sen verran sitaatteja, että hyvä jos pari viittausta ehti tunnistaa. Pianosolistiparina Emil Holmström ja Joonas Ahonen olivat kuin yhdessä kasvaneet veljekset, jotka löysivät intuitiivisesti samat karaktäärit ja mainiosti napsuvan pianistisen pingiksen kuin leikkien ikään.
Zimmermannin jälkeen kuultu Anton Brucknerin 2. sinfonia osoittautui kompleksimmaksi palaksi. Brucknerin musiikki on kuin homejuustoa: toiset rakastavat, ja toisille se ei maistu yhtään. Toki laadukasta homejuustoa, ja Brucknerin muotoajattelusta ja sävellyksellisestä käsityöläistaidosta voikin ammentaa useita erinomaisia esimerkkejä. Romantiikan ajan mahtipontisuus, traagisuus ja kevyempi herkkyys ovat kaikki läsnä; viimeistä korostaa ennen kaikkea säveltäjän uskonnollisuus ja vahva tausta kirkkomusiikissa.
Tällainen musiikki tarvitsee voimakasta näkemystä siitä, mitä sanoja suurempaa sillä voi kuulijoille ilmaista – niin suurempien kokonaisuuksien kuin orkestraalisten yksityiskohtienkin kohdalla – varsinkin Brucknerin sävellystyylin ollessa urkujen rekisteröinnin henkisissä ”tämä, tuo, se” –blokeissa monikudelmaisemman tyylin sijaan. Hovingin selkeys ja maltillisuus piti koko reilun tunnin pituisen pakan kasassa toki, mutta juuri tämä dramaattinen intensiteetti, kokonaisvaltainen näyttelijänkaltainen heittäytyminen ilmaisuun puuttui etenkin tunnelmien ääripäissä. Toisen osan pizzicatot ja nätit religioso-maiset osuudet toivat varovaisuuden sääntöön hyvän poikkeuksen. Kolmanteen osaan eli scherzoon tullessa Hoving vaikutti uponneen jo paremmin flow-tilaan sinfonian kanssa, rentoutuneen ja tuoden jo virtaavaa tunnelmaakin esille. Tuuraajana Hoving sai erinomaiset pisteet – mutta enemmän kertoisi, millaista säveljälkeä hän tuottaa hyvän valmistautumisajan kanssa. Jäämme kiinnostuneena odottamaan.
Santeri Kaipiainen
