Helsingin barokkiorkesteri juhli 20-vuotista olemassaoloaan erikoisella tavalla: se irtautui omimmalta maaperältään barokista ja kurkotti kohti romantiikkaa. Noin 50 muusikon kokoonpano oli suurin mihin Hebo on koskaan venynyt, ja sitä täydensi loistavat Viron Filharmonian kamarikuoro ja solistikvartetti.
Tällainen romanttinen periodiorkesteri on Suomessa harvinaista herkkua, ja se loi uuden näkökulman Robert Schumannin musiikkiin. Orkesteri piti sisällään yhden suurimmista täällä nähdyistä periodipuhaltimien sektioista, esimerkiksi neljä luonnontorvea, joiden pastoraaliset kutsut ja romanttiset melodiat loivat ainutkertaista sointilumoa.
Konsertin teema, Schumannin ja Bachin yhteys oli toimiva ja kiinnostava. Schumannille Bach oli kotijumala, ja hän esitti tämän musiikkia kuoroyhdistyksissään Dresdenissä ja Düsseldorfissa. Tämä on suhde on hyvä muistaa, kun yrittää löytää mielessään paikan Schumannin vaikeasti lokeroitaville (puoli)hengellisille teoksille. Niissä hän kurkottaa uuteen runolliseen muotoon mutta pitää jalat protestanttisen barokin pohjalla.
Tähän tyyliin kuuluu konsertin aloittanut, hartaista hartain Adventlied. Fanfaariaiheetkin muuttuvat siinä henkisiksi, ja kamarikuoron hyväilevä sointipuhtaus ja periodisoittimien läpikuultava, pehmeä aaltoilu tekivät hyvää. Salin pimentäminen rentoutti ehkä vähän liikaakin.
Schumannin sovitus Bachin kantaatista Herr gehe nicht ins Gericht oli mielenkiintoinen soitinkokoonpanoltaan. Mukana oli romanttinen puhaltajisto, mm. klarinetti, jolle Schumann soi ison soolon yhdessä sopraanoaarian kanssa. Se sopi kuulaudessaan Bachin ja tekstin henkeen erinomaisesti, kuten muutekin sointivärit. Kuoron mestarillinen intonaatio nostatti halun kuulla myös alkuperäistä Bachia sen laulamana Hebon kanssa.
Orkesterilta oli kulttuuriteko nostaa päätösnumerona esiin Schumannin erittäin harvoin kuultu eeppinen draama Balladi hovipojasta ja kuninkaantyttärestä op. 140. Se luo uuden näkökulman säveltäjän myöhäistuotantoon: se on ylevää ja kirkastunutta musiikkia, eikä siinä ole tietoakaan säveltäjän syntyajankohtana jo pitkälle edenneestä mielisairaudesta.
Emanuel Geibelin teksti on versio Grimmin satujen tunnetuksi tekemästä ”laulavan luun” tarinasta. Hovipoika rakastuu prinssiin, mutta kuningas ei suhdetta hyväksy vaan antaa heittää pojan mereen. Siellä merenneidot rakentavat hänen luurangostaan harpun. Maaginen vesimusiikki keskeyttää prinsessan häät ja tuo tämän korviin menetetyn rakkauden Hän kaatuu kuolleena maahan, ja kuningas pakenee kauhuissaan.
Musiikki on täynnä meren aaltoilua ja harpun kimmellystä, jonka vastakohtana on kuninkaan metsästysmusiikki fanfaareineen. Schumann alleviivaa sadun lyyristä ja vertauskuvallista puolta jättää kokonaan huomiotta kauhuromanttiset ainekset. Tekstissä niitä kyllä on, mm. kohta, jossa prinssin ruumista vedetään veden alla.
Viittauksena harpun kieliin taiteilija Kristiina Helin oli tehnyt konserttiin visualisoinnin, joka koostui salin poikki vedetystä lankainstallaatiosta. Yhdessä valojen kanssa se loi tunnelmaa ja assosiaatioita kuningattaren hiuksiin, joista harpun kielet oli punottu.
Illan johtanutta Hebon isähahmoa Aapo Häkkistä ei helposti miellä romanttisen ohjelmiston kapellimestariksi, mutta hyvin hän tehtävästään selvisi, vaikka rakentelu olisi joskus voinut olla pitkälinjaisempaa. Orkesteri tulvi sointimagiaa, ja kuoro täytti tehtävänsä merenneitojen laulun sirpaleiden kerääjänä ja tarinan eteenpäin viejänä.
Solisteista suurin rooli oli kontratenori Benno Schachtnerilla, joka oli tarinan kertoja. Hänen äänensä rikkaasti resonoiva heleys toi tarinaan vieraannutettua tunnelmaa, ja se kuului Musiikkitalossa yllättävän hyvin.
Tenori Werner Güra eläytyi hovipojan onnettomaan rakkauteen syvästi. Sopraano Carolyn Sampson oli sielukas prinsessa, ja bassot Jonathan Sells kuninkaana ja Cornelius Uhle merenhaltijana olivat täynnä auktoriteettia, julmurina ja maagikkona.
Harri Kuusisaari
