Luigi Nono halusi musiikillaan ottaa kantaa. La fabbrica illuminata (Valaistu tehdas, 1964) joutui aikoinaan sensuurin hampaisiin kuvatessaan tehdastyöläisten todellisuutta genovalaiselta terästehtaalta kerätyn äänimateriaalin ja sopraanosolistin runollisen tekstin välityksellä. Kallion Nykymusiikkipäivät ovat tänä vuonna siirtyneet Vapaan Taiteen Tilasta Konepajan Brunoon, eikä Nonon tehdasmusiikille olisi voinut löytyä Helsingistä osuvampaa esityspaikkaa. Nelikanavainen ääninauha ja Meeri Pulakan upeasti esittämä lauluosuus saivat jännittävästi valaistun hallin soimaan kauttaaltaan ja ikään kuin herättivät vanhan rakennuksen sielun seinien uumenista.
Nono painotti, ettei hänen teoksensa ole tehdasromantiikkaa, ei toisaalta naturalismiakaan. Konkreettinen musiikki, äänisynteesi sekä inhimilliset ja ei-inhimilliset äänet sulautuvat väkeväksi kokonaisuudeksi. Juuri tällaisia teoksia Juho Laitisen historialliseen avantgardeen erikoistuneen festivaalin odottaakin tuovan kuultaville. Vapaan Taiteen Tilan intiimin bunkkerin vaihtuessa valtavaan ja rouheudessaan näyttävään VR:n entiseen konepajahalliin nyt yhdeksättä kertaa järjestettävä tapahtuma sai vaikuttavat puitteet.
Lauantai-illan konsertissa on luvassa kokeellisuuden kovaa ydintä, ja päätösiltana sunnuntaina koukataan niinkin historialliseen avantgardeen kuin Hildegard Bingeniläiseen asti. Avauskonsertin yhdeksi motoksi nousi, että erilaiset lähestymistavat ja metodit eivät ole itsetarkoitus vaan keino vapauttaa musiikillista ajattelua. Ohjelma oli edustava näyte Laitisen ja UMUU-kollektiivin viimeaikaisesta pyrkimyksestä tarkastella menneiden vuosikymmenien kokeilevaa musiikkia yhä syvällisemmin. Showcasemaisuudessaan kokonaisuus muistutti lautasellista maistiaisia, jotka toimivat alkupaloina viikonlopun konserteille – näillä eväillä nälkä ei vielä lähtenyt. Kokoonpanot olivat pieniä, ja suurin osa musiikista oli laajempien teoskokonaisuuksien lyhyitä osia, joiden painoarvo oli pikemminkin niiden konseptissa kuin soivassa lopputuloksessa: tärkeintä oli, että ne ylipäätään olivat olemassa ja saaneet paikkansa täällä juuri nyt.
Laitinen oli joka tapauksessa sommitellut teokset taidokkaasti jatkumoksi, jossa niiden välille syntyi erilaisia sidoksia. ”] Päätösteoksena kuullun La fabbrica illuminatan nauhaosuutta pohjustivat tietokoneavusteisen musiikin pioneerin Lejaren Hillerin sopraanolle, soitinyhtyeelle ja nauhalle sävelletyn Computer Cantatan (1963) nauhavälisoitot. Tuukka Tervon toteuttamalla elektroniikalla oli tärkeä tehtävä myös Peter Ablingerin lyhyessä Piccolo und Rauschen -kappaleessa (1996), jossa pikkolohuilun (Hanna Kinnunen) pitkät äänet rajasivat erillisiä hälyblokkeja. Miniatyyri on osa 24 kappaleen tutkimusprojektimaista sarjaa Instrumentteja ja hälyä.
Käsitetaiteellinen ulottuvuus oli läsnä myös illan yllättävimmässä numerossa: innokkaalle yleisölle tarjottiin nimittäin ihka-aito Morton Feldman -kantaesitys. Laitisen Tulkinnanvaraista-konserteissa useammankin kerran vieraillut säveltäjä, trumpetisti ja äänitaiteilija Charlie Morrow oli 60-luvulla tilannut Feldmanilta trumpettiteoksen, joka sitten oli jäänyt esittämättä. Lyhyellä, performanssinomaisella teoksella ei ole partituuria, vaan Feldman oli selostanut Morrowille sen sisällön. Yhteistyötä kunnioittaakseen Morrow halusi, että hänen vierelleen asetetaan tyhjä tuoli kuvaamaan kuuntelevaa säveltäjää. Now is the time for all good men to come to the aid of their country (1964) koostui radioaaltojen kohinaa jäljittelevästä puhinasta, jota Morrow sisään- ja uloshengitti trumpettiinsa. Eetterin keskeltä kohosi välillä selkeän painokkaasti, välillä suukappaleen sisään jumittuneena otsikon mukainen vaatimus.
Illan sähköistävin teos oli silti Michal Konopinskin tulkitsema Olli Koskelinin klarinettisoolo exalté (1985), jossa näennäisen tasaisesti pulppuileva, sisältä hätkähdyttävän koristeellinen ja virtuoottisesti pyrähtelevä soolovirta nousi pianissimosta otsikon mukaiseen hurjaan haltioituneisuuteen.
Vakuuttavaa työtä teki myös pianisti Mirka Viitala esittäessään Messiaenin vaikutusvaltaisen Mode de valeurs et d’intensités -kappaleen (1949), joka käsittelee sävelkorkeutta, kestoa, dynamiikkaa ja kosketuksen intensiteettiä erillisinä parametreinä.
Messiaenin ja Koskelinin teosten informaatiotiheydelle vastakkaista lähestymistapaa edustivat illan monet ideologialtaan minimalistiset esitykset, joiden taustalla kummitteli Feldmanin läsnäolo. Juho Laitinen teki muusikonluonteelleen mitä ominaisimman tutkimusretken soittamalla sellollaan yhden osan Marc Sabatin teoksesta Les Duresses: a book of music in Just Intonation (2004). Kolmiosainen teos perustuu Feldmanin keskeneräiselle viulusävellykselle. Pitkinä sarjoina toistuvat puhtaat intervallit loivat holvimaisen tilan, jossa yläsävelsarjoja muunneltiin hienovaraisesti. Mirka Viitalan esittämässä Laurence Cranen Derridas-pianosarjan (1986) osassa Jacques Derrida goes to nightclub yksinkertaisina toistuvat uneliaan popahtavat soinnut eivät heijastele dekonstruktiofilosofin rajua ajattelua; sarjassa postmodernismin ikoni käy muun muassa uimarannalla ja supermarketissa. Hurmaavan eriskummallinen oli graafisista partituureistaan tunnetun Horatiu Radulescun rituaalinkaltainen Immersed in the wonder (1996) bassohuilulle ja sellolle. Hanna Kinnusen ja Juho Laitisen esityksessä mikroaskelin laulava arkaainen koraali ja kiihkeästi kohoava välisoitto vuorottelivat hypnoottisesti.
Auli Särkiö-Pitkänen
IX Kallion Nykymusiikkipäivät Konepajan Brunossa 19.–21.1.
http://www.tulkinnanvaraista.fi/knmd/
