Karu luonto puhuttelee nykysäveltäjää: tunturi, revontulet tai saaristo vilahtelevat yhä useammin suomalaisten nykyteosten taustoissa. Kanadalais-suomalainen Matthew Whittall on tullut tunnetuksi luontoaiheisista teoksistaan sekä eri tyylien pelkistettyyn synteesiin pyrkivästä, avarasta musiikillisesta ilmaisustaan. Tapiola Sinfoniettan ja Helsingin kamarikuoron eilen kantaesittämässä teoksessa The return of light säveltäjä vei mainitut elementit erityisen pitkälle: naparetkeilijä Julius von Payerin (1841–1915) kuvaus pohjoisen kevättalven ensimmäisestä auringonnoususta on toiminut kimmokkeena kuoro-orkesteri-runoelmalle, joka reaaliaikaisesti vierittää esiin kaamoksen ja valon kohtaamisen yhtenä laakeana, hitaana pintana. Arktisessa avaruudessa kokeilevat soittotavat, luovat sointivärit ja rehevän tonaaliset orkesterimassat sulautuivat luontevasti yhteen. Kuoron sanaton ääntely kontrastoitui teoksen huippukohdassa von Payerin italialaisen merimiehen huudahdukseen ”Benedetto giorno” (siunattu päivä / valo), jota laulajat toistelivat yksilöiden joukkona haltioituneen romanttisesti.
Tyhjää tilaa käytetään harvoin nykymusiikissa näin päättäväisesti. Teos pakotti kuulijan tuijottamaan hiljaisessa rajattomuudessa kasvavaa valoa. Alun kaamosta kuvaavassa äänimaisemassa materia ja tila eivät olleet täysin tasapainossa: liiankin moninaiset äänentuottotavat tekivät samean ja rauhattoman vaikutelma. Sitä tyydyttävämpi oli hetki, kun eksyttävään pimeyteen ilmestyi soivuuden valoviiru ja musiikki tiivistyi suunnaksi. Klustereiden hämystä kuoron pitkinä, aineettomina ääninä kohoava tonaalisuuden säde oli armorikas ja hellivä kuin aurinko. Hidasta kudosta punovat harkitut väriraidat saattelivat valon loputonta vajoamista, kunnes jäljellä oli enää hyytävä – ja alkua selvästi kiteytyneempi – yö.
10 vuotta sitten nykyisellä nimellään aloittanut Helsingin kamarikuoro osoitti juhlakonsertissaan rautaisen muuntautumiskykynsä, jota harvinaisuuksista muodostuva ohjelma tyylikkästi korosti: Whittallin teoksessa kuoro oli osa orkesteria, Berliozin Méditation religieuse -fragmentissa (1831) kaihoisa solisti, kun taas Cherubinin harvinaisessa Messe solennellessa (1819) kuoro ja orkesteri soivat erinomaisesti yhteen HKK:n taiteellisen johtajan, kuoronjohtaja-kapellimestari Nils Schweckendiekin ansiosta.
Berliozin Tristia-triptyykki, jonka ensimmäinen osa Méditation religieuse on, olisi ollut hienoa kuulla kokonaisuudessaankin. HKK nautiskeli Berliozin viipyilevällä melankolialla täyteläistä vibratoa annostellen, muuttui Whitallissa lasinkirkkaaksi instrumentiksi ja tasapainotti messussa kohtalokkaan solistisuuden klassismin keveyteen. Romanttisessa ilmaisussa kuorolla oli taipumusta vähäiseen pingottuneisuuteen, kun taas uuden musiikin läpikuultavat kaarrokset soivat täysin vapaina, myös huimaavissa korkeuksissa.
Cherubinin ilmeisesti vasta 1980-luvulla ensi kerran esitetty messu oli poikkeuksellisen mitäänsanomatonta kirkollista hovimusiikkia, jonka tulkinta ei kuitenkaan jättänyt toivomisen varaa: sekä orkesterin että kuoron sointi oli sulokkaan untuvainen, forteissakin irtonaisesti väikkyvä ja nautittavasti balansoitu. Avausteoksessa, Beethovenin Prometheuksen luomukset -balettialkusoiton (1801) verevässä kisailussa Tapiola Sinfonietta oli niin ikään elementissään.
Auli Särkiö
Tapiolasali 31.10. klo 19
Tapiola Sinfonietta ja Helsingin kamarikuoro, joht. Nils Schweckendiek
Beethoven, Berlioz, Whittall, Cherubini
