Ensiksi on pakko todeta, että olen allerginen taiteilija-ammatteihin liitetyille ”se hänen siviilielämänsä laita on vähän niin ja näin” -jutusteluille. Onhan näitä toki nähty – luovia sähläreitä. Kansallisteatterin näytelmä Aamu on kirpaiseva kuvaus siitä, miten elämänkaaren tarpomisessa ei ole harjoituskierroksia. Teos käsittelee taiteilijan elämänpelkoa ja jumittumista mukavuusalueelle musertavasti, mutta ansiot uusien näkökulmien avaamisessa jäävät vähäisiksi.
Pianistitähti Alma Knifin (Seela Sella) päivittäiskalenterin prioriteetit ovat kristallinkirkkaat. Hän on muun muassa hyvin nuorena saavutetun Chopin-kilpailuvoittonsa jälkeen elänyt vain pianonsoiton ehdoilla. Helppohan se on olla pikkuisen poissa kuvioista, kun parhaimmillaan 500-kiloinen puujaloste resonoi yhtenäisesti oman sielun kanssa. Ja pelkästään konserttitilanteissa yli satana iltana vuodessa.
Aamun keskiössä on Alman uran päätepiste ja ajautuminen absurdiin lehtihaastatteluun hänen oman tyttärensä Alinan (Terhi Panula) kanssa. Kaksikko ajautuu tietenkin ajassa jo kaukaisten kotiasioiden setvimiseen. Almaa lähestyvää konserttia värittää kuitenkin vielä se outo näkökulma, että hän tulisi esittämään nuoremman tyttärensä, säveltäjä Auran (Cécile Orblin), pianopreludin oman jäähyväisrituaalinsa osana. Lähelle äidin ammattia päätyneen iltatähden tarina on jalostetumpi versio ensimmäisen ”prototyypin” kokemasta lapsuudesta.
Näytelmä kohoaa kaikkien kolmen naisen erilaisten ammattipulmien kuvaukseksi itse perhekuvion lisäksi. On hyvä, että tässä tarkastelussa toimittajatyö jätetään sivummalle, sillä musiikkialan työn periytymisessä on isommat paukut kompleksisuudelle. Itse asiassa Michael Baran on taitavasti uittanut mukaan runoja kirjoittavan putkiasentajankin. Heikki Pitkänen on loistava tässä roolissa. Roolihahmon osuus on näyttö siitä miten taiteilijan monimerkityksellisestä välitilasta irtoaa uusia kerrostumia ja annos huumoriakin.
Monimutkaistaminen yhtäältä miellyttää, mutta toisaalta Aamu ei oikeastaan tavoita mitään suurempaa, ei elämänpelon voittamisesta eikä vaikeiden perhesuhdekohtaamisten problematiikasta. Kyllä taidekin on selitettävissä oleva ammatti. Nykyajan taidemusiikkityöläiset ovat varsin hyviä selittämään sitä selittämätöntä paloa tehdä jotain asiaa intohimoisesti. Sella näyttelee kylmäkusipäistä äitiä hienosti loppuun asti, mutta itse loppu ei oikeastaan katsojaa juuri palkitse.
Tekijänoikeusrojaltit voidaan jatkossakin ohjata kuolleiden oikeudenhaltijoiden perikunnille. Käyttökelpoista tarinamateriaalia Aamun kaltaisiin tulkintoihin tulee paljon, koska…noh, taide vaatii veronsa. Pianonsoitosta kiinnostuneille kerron vielä, että Chopin-kilpailun 2015 voitti viikko sitten eteläkorealainen Seong-Jin Cho. Joku jossain haluaa kirjoittaa mojovan jutun siitä, kuinka hänkin täystunaroi sormioiden ulkopuolisen todellisuutensa kanssa.
Aamun viimeiset näytökset Kansallisteatterissa pe 30.10., pe 6.11., ja ti 10.11.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
