Joka toinen vuosi oopperan tuottanut Jyväskylän Ooppera on yleensä kerännyt solisteikseen nuoria, mutta jo kokeneita laulajia sekä Suomesta että ulkomailta. Tämä nähtiin jo viimeksi esitetyssä Don Giovannissa. Ei hassumpi toteutus sekään, mutta Carmen on kokonaisuutena puolestaan vielä piirun verran mielikuvituksellisempaa sorttia.
Joskus pienten oopperoiden produktiot saattavatkin olla isojen talojen tuotantoja mielenkiintoisempia, kuten nyt, sillä ohjaaja Erik Söderblom on siirtänyt Carmenin osin Aki Kaurismäen maailmaan. Kun tarinassa on jo valmiiksi selvä yhteys elokuvaan Laitakaupungin valot, niin siitä on hyvä jatkaa. Puvustuksessa mustat solmiot, valkoiset paidat ja nuhjuiset nahkatakit ovat kuin Kauas pilvet karkaavat -klassikosta. Täysin kaurismäkeläistä tulkintaa tulisesta oopperasta ei sentään saa irti, vaan näyttelemisen jäykkä ilmeettömyys on onneksi jätetty pois.
Carmen (Ivana Srbljan) on turvapaikanhakija suomalaisessa vastaanottokeskuksessa ja Sevillan aurinko vain julisteen innoittama keskuksen vartijoiden lomaunelma. ”]Jyväskylän Oopperakuoron ja lapsikuoro Vox Aurean laulajat muuntautuvat turvapaikanhakijoiksi vailla tietoa tulevasta, salakuljettajat tuovat näitä poloisia lisää rajan yli. Heti alussa vartijoiden kuoro alkaa laulaa, miten maahan saapuneet tulokkaat ovat ”kummaa porukkaa”. Oopperaan istutettu universaali vapaudenkaipuu sopii teemaan yllättävän hyvin.
Jo ensikohtaamisessa ilmenee, että kroatialaisen Srbljanin Carmen on niin voimakastahtoinen ja ehdottoman rehellinen itselleen, kuten Carmenin kuuluu ollakin. Roolia ennenkin esittänyt Srbljan on opetellut ranskan ääntämiseensä makealta kuulostavan gangsta-aksentin. Pieni, mutta merkittävä muokkaus kertoo enemmän Carmenista viitaten katujen kasvattiin, joka on ehkä vielä vasta teini-iässä, ei vielä kypsää aikuista lähelläkään.
Eikä englantilaisen Sam Furnessin esittämä Don José ole sen enempää aikuinen mies ollenkaan, vaan hellanlettas, mikä keskenkasvuinen äidinpoika. Furnessin José on todellakin sääliä herättävä, itsetuhoon taipuvainen tapaus, joka ei osaa tehdä mitään jos ei ole naista vieressä neuvomassa. Molemmat pääosien esittäjät laulavat ylistävän hyvin. Mieleen jäävät etenkin Furnessin lävistävät korkeat äänet, jotka povaavat mahdollisuuksia päästä vielä maailman isoimmille lavoille.
Waltteri Torikka saa elvistellä Escamillona Armani-smokissaan tehden matadorista läpinarsistisen machojen machon. Ylinäyttely ei tässä tapauksessa ole paha asia ollenkaan, sillä hahmossa on paljon luontaista koomisuutta, jota ei kaikissa tulkinnoissa ole näkynyt.
Kaisa Ranta puolestaan muistuttaa kiltti tyttö Micaëlana Kaurismäen luottonäyttelijää Kati Outista. Taivaansininen vaatetus korostaa vaikutelmaa ja heijastaa myös vastakohtana Carmenin asujen punaisen eri sävyjä. Kauniista tulkinnoista huolimatta Rannan laulu jäi toisinaan varsinkin ylä-äänissä hauraaksi.
Mutta oikea kaurismäkeläinen konna on muotoutunut Zunigaa esittävästä Tapani Plathanista. Harmaa pikkutakki ja mustat housut, huono ryhti ja yrmeä ilme tekevät korruptoituneen poliisin, ja viina vie miestä perisuomalaiseen tapaan. Siksi Zunigakin on osaksi koominen hahmo, vähän säälittävä hänkin, helposti vedätettävissä. Lisäksi Plathan sekä esittää että laulaa roolin todella hyvin.
Jos jokin alkuperäisessä tarinassakin uhkaa mättää, niin viimeiset hetket, jotka ovat usein vaarassa jäädä kömpelöiksi. Tälläkin kertaakin kävi mielessä, olisiko loppukohtaus tarvinnut vielä jotain tehosteeksi, lavalle silminnäkijöitä tai muuta. Toisaalta yksin tyhjyyteen huudettu viimeinen repliikki on kiehtova tulkinta – osoitus päähenkilön pakkomielteisen matkan päättymisestä lopulta hulluuden partaalle.
Georges Bizet: Carmen, Jyväskylän Ooppera 6.1.2018.
Ohjaus: Erik Söderblom
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Karmo Mende
Jyväskylä Sinfonia, joht. Huba Hóllőkoi
Jyväskylän Oopperakuoro, valm. Kimmo Tuuri
Lapsikuoro Vox Aurea, valm. Sanna Salminen
Elina Salin
Srbljanin ja Furnessin äänet ja uskottava näytteleminen olivat koskettavaa, suurenmoista kuunneltavaa ja katsottavaa; suhde ja tarina vaikutti todelta! Henkilöohjaus heidän kohdallaan meni aivan nappiin. Torikan Escamillo oli yhden eleen ja asenteen vitsi, kerran mainio, toistuessaan vitsi vanheni nopeasti. Koomisen hahmon löydyttyä henkilöohjaus oli unohtunut. Torikan ääni jää oudosti rullaamaan pään ja suun sisään eikä projisoidu ulos; olisin huolissani tästä. Mielenkiintoista, että vaikka Torikka laulajana on selvästi kesken kehityksen, häntä tosi-tv suosion vuoksi tarvitaan: Jyväskylän esitykset myytiin loppuun nopeasti. TV:n fanit saivat kevyttä fanitettavaa.