Meidän festivaalin toinen päivä Järvenpäässä ja Tuusulassa oli rakennettu Sielu-teeman alaosaston Kasvit ja eläimet ympärille. Päivän ensimmäinen ohjelma keskittyi kasveihin: Sibeliuksen kotitalossa Ainolassa kahteen kertaan esitetty (ja molemmilla kerroilla loppuunmyyty) konsertti sisälsi niin porkkanoita, metsän ekosysteemiä kuin puitakin.
Gabriella Smithin Carrot Revolution (2015) sai säveltäjän esittelypuheessa avaimekseen maalari Paul Cézannen sanat: ”Tulee päivä, jolloin yksi ainoa porkkana, jota raikkaasti katsotaan, aloittaa vallankumouksen.” Vähintään pienimuotoisemman järistyksen teos tarjoili. Kamus-kvartetin alkutahdit yhdistelivät napakkaa rytmiikkaa ja jousten laajennettuja tekniikoita raikkaan riemastuttavasti. Kappale kehittyi villiksi yhdistelmäksi transatlanttista kansanmusiikkiestetiikkaa, riffejä ja grooveja sekä popmusiikin välittömyyttä, jotka taipuivat saundin ja tonaliteetin mikrotasolla aivan joksikin muuksi. Välistä pilkotti niin Steve Reich –assosiaatioita kuin Owen Pallettin tai Animal Collectiven indie-sävyjä muistuttavia asioita. Tematiikan rapsodisuus ja nopea vaihtuvuus jäi kuitenkin harmittamaan, kun nautittavaa informaatiota olisi voitu kehitellä pidempäänkin ja luoda selkeämpi juoni. Se oli kuitenkin sivuseikka – kappaleen olisi halunnut kuulla heti uudelleen peräjälkeen. Kamus-kvartetin soitto oli yhtenäistä ja toverillista.
Pekka Kuusisto ja kitaristi Jarmo Julkunen jatkoivat seuraavaksi Heinrich Ignaz Franz von Biberin vuonna 1669 julkaisemalla Sonata Representativalla. Muistakin ”aikaansa edellä” olevista teoksista tunnetun säveltäjän sonaatti sisälsi eläimiä matkivia mielikuvituksellisia miniatyyrejä. Julkusen kitara toi continuosäestykseen pehmeyttä, jota pianosta ei samalla tavalla löytyisi, ja Kuusisto heitti klassis-romanttisen suodattimen menemään kepeällä ja leikkisällä, mutta samalla todella nyansoidulla ja barokkiperinteen tuntevalla soitollaan.
Tytti Arolan Metsä (2016) viulistille, eloelektroniikalle, nauhoille ja metsälle(!) oli yhtenäisen kappaleen sijaan pikemminkin kokoelma viulun vinjettipätkiä, joita silmukoinnin ja muun efektoinnin kautta käsiteltiin. Metsän äänien kenttänauhoitukset sekoittivat kiehtovasti tajua siitä, mikä tuli Ainolaa ympäröivistä puista ja mikä kaiuttimista. Lieneekö kiinni yleisölle jaetuista oikeata metsää sisältävistä hajupurkeista, mutta teos onnistui välittämään sammalen ja saniaisen tunnelmaa.
Osuvalla nimellä siunattu kasvitieteilijä Seppo Vuokko esitteli viimeisen ohjelmanumeron, Sibeliuksen Puusarjan puut, yksi kerrallaan, kertoen sekä niiden elinolosuhteista että niihin liittyvästä kansanperinteestä. Teoksen esittänyt Ingfrid Breie Nyhus on kotonaan niin klassisen kuin kansanmusiikin parissa, ja soittikin esinäytöksenä norjalaista kansanmusiikkia – kuten teki myös Kuusisto virittäessään. Nyhusin versioissa toistui soolopianokuvien eri musiikillisten tasojen taidokas kerrostaminen dynamiikan, keston ja atakin keinoin sekä rohkeus käyttää taukoa ja hiljaisuutta näissä kerroksissa. Pihlaja koreili, Mänty soi hartaana ja Koivu säteili impressionistista tunnelmaa. Sibeliuksen olohuoneessa, hänen lämpimän- ja tummasävyisellä flyygelillään soitettuna, oli esitys täynnä omaa mystiikkaansa.
”olohuone sisälsi ne helteen, valon, soittajien läheisyyden ja esitystilan rajan hälvenemisen maagiset elementit, jotka saivat tilaisuuden tuntumaan enemmänkin spontaaneilta iltamilta ystävän kotona”
Esiintymistilaksi pienehkö olohuone sisälsi ne helteen, valon, soittajien läheisyyden ja esitystilan rajan hälvenemisen maagiset elementit, jotka saivat tilaisuuden tuntumaan enemmänkin spontaaneilta iltamilta ystävän kotona kuin tähtien vyöryttämältä taiteelta. Harvassa ovat ne konsertit, joissa yhdistyy napakka, monipuolinen ja korkealaatuinen ohjelma välittömään, spontaaniin, lämminhenkiseen ja kaikin puolin yhteisöllisen tuntuiseen tunnelmaan.
Kallio-Kuninkaalan Leonora-salissa päivän toinen, Greenpeacen kanssa yhteistyössä toteutettu konsertti keskittyi Camille Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin uudelleentulkintaan. Myöhemmin draaman kannalta huojentavaksi osoittautuneena alkukevenneyksenä kuultiin Mirjami Heikkisen lausumana ja Pekka Kuusiston soittamana Alan Ridout’n musiikin Munro Leafin lastentarinaan Ferdinand-härkä. Kuusisto onnistui hämmästyttävästi luomaan viulullaan orkestraalisiakin näyttämö- ja elokuvamusiikin tuntua.
Itse Eläinten karnevaali sai tummempia sävyjä kuin kenties koskaan aiemmin, kun teos avattiin videokuvituksella sademetsähakkuista, muoviroskasta ja vauriollisesta kalastuksesta. Heikkisen välilausunnot sisälsivät kuhunkin osaan liittyvää faktaa salametsästyksestä, ilmastonmuutoksesta, monimuotoisuuden kadosta ja saasteista. Tämä tuskallinen tieto ihmisen aiheuttamista tuhoista heijastui myös tulkintoihin, joissa hehkui suru ja groteski ironia hieman Sostakovitsin aikanaan viljelemien piiloviestien tavoin. Lohduttomuuteen tuotiin pieni toivonpilkahdus Joutsenen hyvän uutisen myötä, mutta ravistelevampaa olisi kuitenkin ollut jopa jättää se pois, jolloin kaikki-kääntyy-hyväksi –passiivisuuteen tuudittautumiseen ei olisi kuulijalla ollut varaa. Tällaisia aktivistisia, yhteiskunnallisesti vaikuttavia konsertteja toivoisi runsaasti lisää etenkin klassisen ”absoluuttisen musiikin” kuplaan.
Illan viimeinen, cembalomusiikista koostuva konsertti Halosenniemen museotalossa keskittyi lintuihin ja niiden persoonallisuuksiin, joista luennoi Turun yliopiston tutkija, biologi Barbara Class. Nimensäkin kautta teemaan liittyvän William Byrdin renessanssikappaleet The Carmans Whistle, Lachrimae ja Fantasia vaikuttivat valitettavasti vaisulta, mutta syy ei ollut Elina Mustosen soitossa, vaan kahden aiemman konsertin poikkeuksellisen korkealle nostamassa rimassa. Toki Eläinten karnevaalin tuomaa maailmantuskaa pystyi kenties Halosenniemen puisessa akustiikassa ja kotikonserttien palanneessa tunnussa lievittämään. Cembalistin veljen Olli Mustosen sävellys Sielulintu viittasi nimellään itäkarjalaiseen uskomukseen, jonka mukaan erityinen ”sielulintu” tuo sielun syntyvään lapseen ja seuraa häntä halki elämän. Musiikillisestikin itäisen perinteen kantelemusiikin vaikutetta oli kuultavissa, samoin hieman Messiaen– tai Stravinski-henkisiä sävelryöppyjä, mutta nämä kaksi jäivät jotenkin toisistaan erillisiksi elementeiksi. Illan päättivät Jean-Philippe Rameaun kolme lintumuotokuvaa, joiden barokkisessa täyteläisyydessä myös Elina Mustonen tuntui olleen eniten elementissään. Galantin tyylin pyörteissä virtaillut napakka sarja sulki konsertin mainioon tunnelmaan.
Santeri Kaipiainen
