”Murhattuani armottomasti niin monia sankareita ja sankarittaria lienee minulla viimein oikeus hieman nauraakin”, sanoi Verdi viimeisestä oopperastaan Falstaffista. Hienoa, että Sibelius-Akatemian Ooppera tarttui tämän mittaluokan klassikkoon, jonka koomisuus oli hyvä reitti astua Verdin maailmaan. Opiskelijaensemblelle sopivalta teokselta vaaditaan myös suuri hahmogalleria, ja se Falstaffista löytyy. Koomisuus on ylipäätään oopperan opiskeluun hyödyllinen laji, se peräänkuuluttaa monipuolista näyttämötyötä ja ohjaa äänenkäyttöä terveeseen ketteryyteen.
Ja Falstaffin komiikan maisterivaiheensa päättävä oopperaluokka herätti ansiokkaasti henkiin. Teos istui napakasti, ja Ville Saukkosen brittikliseitä vyöryttävä ohjaus rytmittyi Falstaffin suurenmoiseen partituuriin harvinaisen hyvin. Sibelius-Akatemian orkesteri piti oopperaprofessori Markus Lehtisen johdolla komedian liikkeessä ja kommunikoi koko ajan laulajien kanssa. Ensemble lauloi sujuvasti ja virtaviivaisesti. Keveää asennetta tuki Saukkosen tyylin siro nokkeluus, joka toi myös näyttämötyöskentelyyn hienopiirteisyyttä. Oli hyvä, ettei farssia puskettu väkinäiseen rehevyyteen.
Suurin haaste lepäsi luonnollisesti nimiroolin laulavan Samuli Takkulan harteilla. Varmistelevan oloisen alun jälkeen läskipuvussa keimaileva Takkula osoitti olevansa hahmossa täysin kotonaan, ja lauloi valtavan roolin riemastuttavasti ja erittäin eheästi. ”] Takkulan baritoni on kermaisen vaalea ja mehukkaasti kajahteleva istuen hyvin hänen Falstaffinsa itserakkaaseen hilpeyteen. Tuotannon iloiseen satiirihenkeen sopi punaposkisen typerä mutta melko harmiton Sir John, jonka jättimäiseksi paisunutta egoa korosti naisvalloitusten mittakaava: Saukkosen ohjauksessa Alice Ford ei ollut enempää eikä vähempää kuin Englannin kuningatar, jonka valtiollisen vilkutuksen elostelija tulkitsee lemmenviestiksi.
Arvio jatkuu kuvan jälkeen
Silja Aalto Alicena, Tiitus Ylipää Fordina, Mariia Bertus Nannettana, Ylva Gruen Meginä ja Elisabet Petsalo Mrs. Quicklynä olivat hillityn hersyvä joukko arkkityyppisiä kuninkaallisia pitämässä elegantisti yllä kulissejaan. Petsalo hovineitinä teki jälleen vakuuttavaa työtä lämpimällä mezzoinstrumentillaan. Ylipää jyrisi uskottavasti prinssipuolisona, ja tämän soinniltaan rakeinen baritoni toimi aiempaa jämäkämmin. Aalto lauloi Alicen ison roolin maltilla ja taidolla väläytellen myös hienosti kaareutuvia ylä-ääniä. Kunhan keskialue vielä hieman juurevoituu, hän saa sopraanoonsa astetta lisää pontta ja luonteikkuutta. Mariia Bertusin tyttömäinen sopraano sopi Nannettan rooliin, mutta kovin hentoinen hänen äänensä yhä on. Duetot Matias Haakanan Fentonin – prinsessaan ihastunut karhunnahkahattuinen vartiosotilas – kanssa soivat rohkeammin. Haakanan hieno tenoriääni tuntuu olevan lopullisen avautumisensa kynnyksellä; siinä oli vielä kulmikkuutta ja karheutta, mutta aivan pinnan alla odottaa italialaistyyppinen jalous. Mainio basso Visa Kohva ja ilmeikkäät Tuomas Miettola ja Topias Lundell hallitsivat buffotyylin. Erityisesti Miettola säväytti tenorilahjoillaan.
Arvio jatkuu kuvan jälkeen
Saukkonen oli jälleen elementissään nuorten laulajien kanssa työskennellessään. Hän hukutti näyttämön ehtymättömään visuaaliseen huumoriin. Sampo Pyhälän hyvännäköiset, usein kolmiulotteiset projisoinnit muuttivat kuorolaisten kääntelemät lavastekuutiot vikkelässä tahdissa erilaisiksi tapahtumapaikoiksi, jotka mässäilivät Englanti-kuvastolla: kaksikerrosbussit ja puhelinkopit vilisivät, Ascotin laukkaradalta viiletettiin kello viiden teen kautta corgi-hauvojen täyttämään salonkiin, ja Todella upeeta -sarjan Edina ja Patsy (musikaaliosaajat Veera Railio ja Päivi Kantola mykkärooleissa) säntäilivät mukana. Saukkosen luottotanssija Oskari Kymäläinen ilmestyi lavalle milloin Sherlock Holmesina, Peter Panina tai vapisevana hovimestarina, ja kuorolaiset marssivat Macintosh-sadetakkisina poliiseina. Ryhtiä visuaaliselle iloittelulle toi sen asemoiminen 1960-luvulle: Falstaff oli lööpeissä viihtyvä musiikkimoguli, jonka entourage henki aikakauden pop-maailmaa Intia-villityksineen ja afrokampauksineen. Taina Relanderin puvuissa sekä tukkalaitteissa oli panostettu ajankuvaan.
Mm. Robert Carsen ja Richard Jones ovat sijoittaneet Falstaffin sotienjälkeisen Englannin luokkayhteiskuntaan. Melko järjenvastainen oli siis tämänkertainen kuvio, jossa Falstaff-aatelisen himoitsemat porvarisrouvat rahoineen ovatkin Ison-Britannian kruunupäitä. Idea kuitenkin kantoi, sillä se osui valtaa loputtomiin ahnehtivan Falstaffin ytimeen. Takana häälyi Brexit-kaaokselle nauraminen, kuin jatko-osana Saukkosen Sibelius-Akatemiaan ohjaamalle Matka Reimsiin -EU-hupailulle. Viitekehyksenä olivat poptaide ja Monty Pythonin sekopäiset animaatiot, joissa kaikki assosiaatiot sallitaan. Loppukuorohan julistaa hupsun fuugan muodossa, että koko maailma on pilaa. Falstaffin nöyryytyksen huipentumasta sukeutui herkullinen joukkokohtaus, jossa lepakkomieheksi pukeutunut ritari syöstään hybriksestään marsilaisiksi naamioituneen ihmismassan höykyttämänä.
Auli Särkiö-Pitkänen
Sibelius-Akatemian Ooppera 16.10. klo 18.30 (ensi-ilta 13.10.)
Verdi: Falstaff
Ohjaus: Ville Saukkonen
Musiikinjohto: Markus Lehtinen
Lavastus ja projisoinnit: Sampo Pyhälä
Pukusuunnittelu: Taina Relander
Valosuunnittelu: Harri Peltonen
Videosuunnittelu: Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Muut esitykset:
Ti 17.10. klo 18.30
To 19.10. klo 18.30
Pe 20.10. klo 18.30
