On yleinen hokema, ettei kaikkea voi saada, mutta joskus mahdottomasta tulee totta – siltä ainakin tuntui Tapiolassa yhdessä kevään kiinnostavimmista sinfoniakonserteista. Se liikkui kevyesti angloamerikkalaisen musiikin valtakunnassa siirtyen renessanssin kultakaudesta 1900-luvun Englantiin ja Atlantin takaiseen uuteen musiikkiin. Oppaana toimi Pekka Kuusisto tenori Topi Lehtipuun kanssa. Ohjelmakokonaisuus oli rohkea, ajatuksia herättävä ja täyteläinen tuntumatta täyteen ahdetulta.
Ilta eteni vahvasti Kuusiston Pekan näköisenä assosiaatioketjuna, joka alkoi Elisabetin ajan Englannin consort-polyfoniasta Byrdin ja Purcellin sävelin. Purcellhan edusti jo restauraatioaikaa ja barokkia, mutta kiinnittyi edellisen vuosisadan musiikkiin. Myös 1900-luvun alun brittisäveltäjät tunnustivat renessanssi-Englannin musiikilliseksi kultakaudeksi, josta ammensivat esimerkiksi Vaughan Williams ja Michael Tippett. Jälkimmäisen Byrd-teemaan säveltämästä Divertimentosta kuultiin osa, joka sulautui aineettomasti Byrdin hengelliseen polyfoniaan ja Purcellin alunperin gambayhtyeelle säveltämiin fantasioihin. ”]
Tapiola Sinfonietta löysi Kuusiston kanssa musiikista haudantakaisen, melankolisen valon. Kun gambayhtyemusiikin siirtää jousiorkesterille, polyfoniatekstuuri kuitenkin väistämättä väljähtyy ja muuttu yksiulotteiseksi. Eri jousiryhmien välillä olisi voinut olla enemmän sähköä; consort-musiikin intensiteetti syntyy, kun äänet kiinnittyvät toistensa iholle. Tippettin moderni consort-musiikkikin häilyi hivenen epäyhtenäisenä, mutta sävyltään kauniin toismaailmallisena.
Tippettistä seuraava pysäkki oli luontevasti Britten, ja tämän Rimbaud-laulusarja Les illuminations haihdutti elisabetiaanisen melankolian roihuavilla väreillään ja valollaan. Tapiola Sinfonietta äimistytti jousiorkesteriosuudessa: se mellasti ihastuttavan ronskisti, kihisi väriloistossa ja löysi suvantoihinkin oman värimaailmansa. Orkesterin kiihkeästi svengaava läsnäolo jätti käheältä kuulostaneen Topi Lehtipuun suorastaan säestäjän asemaan. Herkullisen hyväntuulisesti Lehtipuu joka tapauksessa Rimbaud’n mielikuvituksessa tunnelmoi.
Eräs toinen Brittenin tenoriteos, Serenadi tenorille, käyrätorvelle ja jousille oli toiminut inspiraationa amerikkalaissäveltäjä Nico Muhlyn teokselle Impossible Things. Muhly (s. 1981) on Pekka Kuusiston vakituisia yhteistyökumppaneita, ja Kuusisto soitti myös teoksen kantaesityksessä 2010. Tapiola Sinfonietta oli yksi tilaajista. Muodoltaan Impossible Things on rajatapaus; jos Brittenin tenori-käyrätorvi-sävellys ankkuroitui serenadiksi, Impossible Things on jotakin kaksoiskonserton ja viululla tuunatun laulusarjan väliltä.
Sen ytimessä oli jousiorkesterin ja solistien välinen herkkä dialogi, joka kaivautui seesteisen nykyminimalismin keinoin kreikkalaismodernisti Konstantínos Kaváfiksen (1863–1933) runoihin Daniel Mendelsohnin käännöksinä. Laulutekstit olisi kernaasti voinut lisätä käsiohjelmaan, kuten tapana on.
Nyt Lehtipuun ääni säteili voimakkaampana, ja hän kuljetti sydäntäsärkevän kauniisti tekstejä menetyksestä, katoavaisuudesta ja mahdottomuudesta. ”Mahdottomat asiat” ei tässä suinkaan viitannut vaikeaan musiikkiin. Laulusarjan lopulla tenori laulaa, että kauneinta musiikkia ei pysty soittamaan. Tällaista musiikin ja todellisuuden tuolle puolen jäävää kauneutta Muhly oli onnistuneesti tavoittanut tenorin lyyrisellä monologilla, jota pehmeästi eteenpäin sykkivä mutta monitasoinen jousiorkesteritekstuuri ympäröi haikealla valollaan.
Nico Muhly ja konsertin toinen nykysäveltäjä, kanadalainen Owen Pallett (s. 1979) edustavat pohjoisamerikkalaista vapautunutta ja monitahoista säveltäjyyttä, jossa raja ns. klassisen ja ei-klassisen välillä on aivan eri tavalla häilyvä kuin meillä Suomessa. Pallett operoi sekä konserttimusiikin että indierockin parissa; jälkimmäistä Kuusisto esitteli encoressaan vihellellen ja näppäillen valssahtavan laulun Pallettin loistavalta Heartland-albumilta. Myös viulistina esiintyvän Pallettin viulukonsertto (2012) oli vaikeampi tapaus. Se jatkoi konsertin vanhan musiikin teemaa ammentamalla barokin viulupartitoista, mutta teos ei tuntunut tietävän, pysyäkö soolosarjan ajatuksessa vai ryhtyäkö konsertoksi.
Kuusiston aikoinaan myös kantaesittämä Bach-henkinen viuluosuus jyräsi välinpitämättömänä eteenpäin orkesterin tungeksiessa taustalla Tomas Djupsjöbackan ohjauksessa. Viulu ei juuri kommunikoinut mikrotonaalisin varjoin ja lyömäsoitinefektein varustellun orkesterin kanssa. Lähes pastissimaisesti barokkisonaatin rakennetta hyödyntävä neliosainen teos löysi onneksi virtaviivaisempia hetkiä motorisesti sahaavissa nopeissa osissa. Vaikka teos oli epätasainen, se silti hyvin täydensi illan epätavallisen jännittävää ohjelmaa ja sai hämmästymään, kuinka yhtenäinen tunnelma muodostui eri aikakausien kohdatessa. Eikö tällainen ole mahdollista juuri Tapiolassa?
Auli Särkiö
Tapiolasali 10.3. klo 19
Tapiola Sinfonietta
Pekka Kuusisto, viulisti-johtaja
Topi Lehtipuu, tenori
Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari
Byrd, Purcell, Tippett, Britten, Muhly, Pallett
