Nyt se alkaa: joulukuun alussa orkesterit lataavat tiskiin h-hetkeä varten säästetyt Suomi100-makupalat. Helsingin kaupunginorkesteri soittaa toki ensi perjantaina perinteisen Sibeliuksen-päivän konserttinsa, mutta sitä ennen oli luvassa Suomi100-erikoinen. Erikoinen se kirjaimellisesti oli, mitä hienoimmalla tavalla: Susanna Mälkki ei halunnnut juhlistaa suomalaista musiikkia tuttuuden keinoin, ja kantaesitysjuhlinta oli puolestaan jätetty RSO:lle. Oli erittäin rohkea ratkaisu koota tällainen konsertti vailla yhtä ainutta suosikkiteosta – ainoa hieman tunnetumpi teos oli Aarre Merikannon Olympiafanfaari. Tätähän Suomi100-musiikkiin nyt kaivataan: konsertti, joka kaivaa suomalaisen musiikin tarinasta toisenlaisia puolia ja leväyttää korville jotain uutta ja jännittävää. Mälkki oli koonnut kronologisesti virtaavan jatkumon lyhyistä orkesteriteoksista, johon jännitettä toivat Hannu-Pekka Björkmanin ja Krista Kososen lämmöllä tulkitsemat suomalaiset runot.
Tarina lähti liikkeelle 20-luvulta. Mälkki nappasi kiinni RSO:n tällä kaudella omaksi ottamiinsa suomalaismodernisteihin ja marssitti alkupuolelle nautinnollisen annoksen 20–30-lukujen suomalaista uutta musiikkia – mutta ei Suurkaupungin valoja tai Kuutamoa Jupiterissa, jotka monesti vedetään esiin kun halutaan tuoda valoa Sibeliuksen varjoon. Ernest Pingoud’n Profeetta (1921) ja Väinö Raition Fantasia estatica (1921) ovat orkestroinniltaan hieman karkeita mutta olemukseltaan äärimmäisen mielenkiintoisia teoksia, jotka hohkasivat laajenneen tajunnan intomielisyyttä. Vastapainoa toi Uuno Klamin eksistentialistinen Lear-alkusoitto (1937).
Sibeliusta ei silti unohdettu: avausteoksena oli harvinainen, hurmaava pastoraalikappale Autrefois (1919/23). Se jäikin ainoaksi nostalgianvilaukseksi, eräänlaiseksi olipa kerran -aloitukseksi, jonka jälkeen fokus oli tukevasti modernissa eetoksessa. ”] Tästä syntyi kiihkeän tinkimätön, tulevaisuuteen tähyävä ilmapiiri, jota välittivät Mälkin väkevät ja elastiset tulkinnat. Asiallisen abstraktien Sallisen Juventas-variaatioiden (1963) ja Kokkosen Il paesaggion (Maisema, 1987) sekä parin humoristisen, yhtenäiskulttuuria satirisoivan runon (mm. Arto Melleri) yhdistelmä toisella puoliskolla tarjosi sopivan suvantopaikan.
Runot ja musiikit löysivät toki yhteisiä näkökulmia, mutta ennen kaikkea ne etenivät omia, rinnakkaisia ratojaan. Näyttelijöiden yhdessä ohjaaja Johanna Freundlichin kanssa luoma runokokonaisuus kulki sekin ansiokkaasti hittien ulkopuolella – Eeva-Liisa Mannerin kaltaisia viime vuosisadan klassikkonimiä oli turha odottaa – mutta musiikkiohjelmaan verrattuna runot tarjosivat perinteisemmän näkemyksen suomalaisuudesta: Juhani Siljon ”Vastavirtaan”, Saima Harmajan ”Jäätynyt järvi” ja Helvi Hämäläisen ”Ylitse” viestivät tuttua kuvaa sinnikkäistä, hieman jäyhistä suomalaisista, joita inspiroi yhtä lailla sinnikäs ja jäyhä luonto. Lauri Viidan ”Luominen” tarttui tervetulleella tavalla modernistisäveltäjien maailmasyleilevään hurmioon Krista Kososen vaikuttavasti esittämänä: ”Kuulkaa laulu graniittinen, / nähkää lintu teräksinen / [….] Mitä ei voi silmin vajain nähdä, / siitä unta nähkää.”
Johanna Freundlich oli kehitellyt näyttelijöille tasapainoisia liikeratkaisuja, jotka hyödynsivät Musiikkitalon tiloja kikkailematta näyttämöllistämisellä. Näyttelijät myös osoittivat sanoja toisilleen, mikä hälvensi tällaisten tapahtumien yllä leijuvaa paatoksen uhkaa ja toi mukaan inhimillisyyttä ja yksilöllisyyttä.
Konsertin yhtenä juonteena oli fanfaarimusiikki, olihan kyse juhlahetkestä. HKO syttyi komeaan loimuun Aarre Merikannon mainiossa Intradassa (1936), ja loppupuolella kajahti Jouni Kaipaisen hykerryttävä Millenium Fanfare (1999). Painavin teospaikka, elävälle säveltäjälle varattu loppunumero oli annettu Esa-Pekka Saloselle. Ensin mietin, oliko Salonen ja hänen Helix-teoksensa (2005) paras ratkaisu – tässähän olisi ollut mahdollisuus tuoda esiin aivan tuorettakin musiikkia – mutta tasaisesti kiihtyvä orkesterikierre oli hyvä valinta: sen avaruudellinen mystisyys linkittyi Pingoud’n ja Raition teoksiin, ja se antoi konsertille näyttävän kulminaation, joskin orkesteri tässä vaiheessa haastavan runsasta ohjelmaa oli jo sen verran maitohapoilla, että sointispiraaleista uupui jäntevyyttä. Oivallinen idea oli antaa viimeinen sana Veera Antsalon (s. 1975) hellälle lähiörunolle, joka ihmeellisen arjen kuvauksessaan saatteli poikkeuksellisen konsertin maan pinnalle.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 1.12. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki
Hannu-Pekka Björkman ja Krista Kosonen, esiintyjät
Ohjaus Johanna Freundlich
Valot Antti Silvennoinen
”100 vuoden itsenäisyys”
Istumapaikka: E-katsomo permannon sivustalla
