Nykytaide on tutkimusprojekti. Tämän vuoden ensimmäisessä Klang-konsertissa musiikki kysyi perustavia kysymyksiä: mitä on musiikin ulkopuolella, ja voiko musiikki ilmaista sitä? Lotta Wennäkosken ja Riikka Talvitien teoksista välittyi usko siihen, ettei sävellys ole suljettu objekti vaan osa monitasoisempaa kokonaisuutta, johon myös menneisyys kuuluu.
Molemmat laajoille yhtyeille sävelletyt teokset ponnistivat liikkeelle laulun ajatuksesta. WennäkoskenNosztalgiaim (2007) eli Minun nostalgiani käsitteli unkarinkielisen otsikkonsa mukaisesti säveltäjän omakohtaista suhdetta unkarilaiseen kansanmusiikkiin, johon hän hurmaantui opiskellessaan nuorena Budapestissa. Kolmiosaisen sävellyksen raaka-aineena on kaksi kansanlaulumelodiaa, joita jousikvintetin, puupuhaltimien, käyrätorven, trumpetin ja pasuunan kokoonpano pyörittelee innostuneesti. Villisti väreilevä teos väistää onnistuneesti kaiken folkloristisuuden. Sen sijaan se tuntuu kuvailevan muistin prosesseja ja muistojen kultaantumista heittäytymällä leikkisästi unkarilaisuuden pauloihin, jauhaen iloisesti liioiteltuja pelimannieleitä ja hehkuvaa tunteellisuutta. Pinnan alla kihisee jatkuvasti puhallusilman, jousenrahinan ja muiden pehmeiden hälyjen muodostama villava massa, eräänlainen muistionteloiden pöly, oman menneisyyden arvoitus, joka kiteytyy toisen osan perusainekseksi. Petri Komulaisen johtaman Zagroksen esitys oli kuitenkin varsin arka, ja pyöreämpää, emotionaalisempaa sointia, aistikkaampia laululinjoja sekä remakampaa heittäytymistä olisi voinut olla selvästi enemmän.
Kantaesityksenä kuultu Riikka Talvitien Lieder ohne Worte III-VII sisälsi sekin ripauksen nostalgiaa: sarja maistelee 1800-luvun sanattoman laulun ideaa ja vankkaa uskoa musiikin runolliseen kuvausvoimaan.Nosztalgiaimin kanssa lähes samankokoiselle yhtyeelle kirjoitettu sävellys on matka tekijänsä vokaalituotantoon, tässä tapauksessa kuorosävellyksiin Muistin pitkä jyrinä (2008) ja Pinnan alla (2013) sekä sopraanoteos Seireenietydiin (2005). Voiko sanaton laulu kertoa tarinan? Ainakin taustateoksissa toistuva veden teema – äidin uinti, sinilevä ja seireenit – velloi Lieder ohne Worten taustalla merelliseksi koettuina harmonioina ja aaltomaisina liikkeinä. Mutta vaikkei sanattoman laulun viesti olisikaan ilmaistavissa, kertovuus tuli läpi. Sanoilla on asiaa: viittaavuus tuntuu musiikin suunnissa, vaikka viittauksen kohde jäisi tavoittamatta.
Vokaalisuuden pohjaidea toi sävellykseen kirkasvärisiä, täyteläisiä sointipintoja, rapeita tanssirytmejä ja valoisasti kaartuvia linjoja. Etenkin teoksen alkupuolella suomen kieli inspiroi soitinfraaseja ja kauniin läpikuultavaa sointiasteikkoa. Kuorosatsin lähtökohta piirsi musiikille selkeät, mutta joskus hieman kankeat raamit. Kahdessa viimeisessä osassa sanattomuus lähti lentoon liitelevien oboe- ja fagottisoolojen myötä.Seireenietydiin pohjautuva kuudes osa oli voimakas, usvainen tarinakatkelma – Odysseus-episodi Kafkankertomana. 1800-luvun albuminlehtien, sanattomien laulujen ja muiden pikkukappaleiden tavoin Talvitien sarja availi tarinafragmentteja, jotka jatkuvat teoksen ulkopuolella ja joista musiikki leikkaa vain ohikiitävän viipaleen. Näin kappale ei voi sulkeutua.
Kantaesityksessä Zagros pääsi sisälle vokaalisuuteen, tunneherkkyys löytyi ja instrumentit alkoivat laulaa.
Auli Särkiö
Musiikkitalon Camerata-sali 18.1. klo 19.30
Zagros Ensemble, joht. Petri Komulainen
