Helsingin kaupunginorkesterin tämän kauden punaisena lankana on germaaninen musiikki, mutta Susanna Mälkki on tuonut sinfoniakonserttien kestopaikoilla majaileviin saksankielisiin ikoneihin uutta väriä kiinnostavilla rinnastuksilla. Tämän viikon konsertissa ylikapellimestari vyörytti ilmoille HKO:n sointiin mitä parhaiten istuvan Richard Strauss -juhlan, jolle yllättävän toimivan parin toi Erik Bergmanin merkkiteos Aubade (1958).
Mikään stereotyyppinen myöhäisromanttisen sointieuforian ja sarjallisen kuivakkuuden välinen vastakkainasettelu ei ollut kyseessä, vaan Istanbulin aamu-usvasta innoittunut runomainen orkesteriteos kommunikoi Straussin kanssa ylös kurottuvalla voimallaan ja sointiväriensä sielukkuudella. ”Aubade” merkitsee aamunkoiton laulua, ja teos on elinvoimainen heräämisen kuva. Hämyisten, paikallaan pysyvien sointilauttojen keskeltä eriytyi yhä selväpiirteisempiä hahmoja teoksen kasvaessa vääjäämättä, lyömäsoitinten ilakoinnin säestämänä, ponteviksi fanfaareiksi. Kaarroksen lopuksi palattiin usvan pysähtyneisyyteen, mutta nyt se oli täynnä valon hehkua ja intomielisiä voimapisteitä.
Konsertti alkoi poikkeuksellisesti konsertolla, kun Alexei Ogrintchouk saapui soittamaan Straussin myöhäisinta kautta edustavan oboekonserton (1948). ”]Ogrintchouk on tämän hetken merkittävimpiä oboisteja ja tekee kiireistä solistiuraa Concertgebouw-orkesterin pestinsä ohella; Suomessakin häntä on kuultu useamman kerran. Ogrintchoukin oboesointi kiirii kuin myyttisestä paratiisista: se on säkenöivän kirkas ja pakoton, kiinteä ja vahvalinjainen.
Straussin yksiosaiseksi ketjuuntuva konsertto sisältää vain vähän tunnelmanvaihdoksia eikä juurikaan kontrasteja: se on vastustamattoman sulokas pastoraalinen unelma, jonka läpi oboen valoisa liverrys tuntuu jatkuvan kuin yhtenä katkeamattomana, onnellisesti melismoivana laulumelodiana. Straussin myöhäismusiikille ominainen lämpö ja yhteen solmiutuvien aiheiden kontrapunktinen kukkiminen kiertyvät kehiksi kuin rauhoittavissa mandalakuvioissa.
Susanna Mälkki piti yllä empaattista kamarimusiikillista yhteiseloa. Strauss on säveltänyt konserton vain jousille ja puupuhaltimille, ja vaikka jousiston koko oli likimain normaali, musisointi säilyi kaiken aikaa klassistisen kepeänä. Orkesteri soi heleänä, nostalgisen auringonlaskun sijaan aamunraikkaana. Ihastunut yleisö jatkoi aplodejaan sinnikkäästi aina siihen asti, kunnes hidas osa soitettiin uudelleen, nyt vieläkin haaveellisemmin. Tästähän vanhan ajan encoressa on kyse: ”Tätä lisää!”
Ehkä näin voi sanoa konsertista kokonaisuudessaankin: lisääkin olisi voinut olla. Lyhytkestoisuudessaan se jätti pienen näläntunteen, ja vaikkapa jokin harvinaisempi Strauss-makupala, tai uusi rinnastus, olisi vielä mahtunut mukaan päätöksenä kuullun Ruusuritari-potpurin lisäksi. Aurinkoisen ja yllättävän syvämietteisen suosikkioopperan mehukkaimmat palat sopivat HKO:lle mitä parhaiten. Haastavimpia olivat epäsuoremmin itseään ilmaisevat kohdat, joissa ei saisi päästää irti hyväntuulisuudesta. Hypertunteellisessa aaltoilussa täyteen pakattu ilo soi hurmaantuneena, kaikki värikerrokset hehkuivat ja Mälkki antoi huipennusten ryskyä korkealle.
Auli Särkiö-Pitkänen
Musiikkitalo 11.10. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Susanna Mälkki
Alexei Ogrintchouk, oboe
Strauss, Bergman
Istumapaikka: M-katsomo permannon etuosassa
Konsertti kuullaan tänään 12.10. toistamiseen Musiikkitalossa klo 19 ja se on katsottavissa suorana sekä tallenteena osoitteessa helsinginkaupunginorkesteri.fi
