Harmonikkashamaani Kimmo Pohjosen uusimman teoksen Ultra Organin kantaesitys oli viime vuonna Kölnin Filharmonia-konserttisalissa, mutta kun teoksen virallista Suomen ensiesitystä nyt kuunteli Agricolan kirkossa, elektronisen urkuharmonikan tunteikas spektaakkeli tuntui istuvan kuin nakutettu nimenomaan kirkkotilaan.
Teoksessa Pohjosen harmonikka muuttuu sähköisiksi syliuruiksi, sillä lähes kaikki instrumentista kuuluvat äänet ovat Kölnin Filharmonian konserttisaliuruista äänitettyjä sampleja. Kun elektroniikalla boostattu supersoitin kommunikoi Mikko Heleniuksen soittamien akustisten urkujen kanssa, Pohjonen metsästää harmonikalleen jälleen uusia soinnillisia maailmoita, mutta tekee myös löytöretkeä urkumusiikkiin. ”]
Kirkkourkujen juhlava ja hurja pauhu, nostalginen lohdullisuus sekä urkutaiteen virtuoosiperinne toccatoineen ja fuugineen ovat musiikillista varantoa, josta Pohjonen ammentaa. Hänen musiikkinsa tutut ainekset, kuten alkuvoimaiset, toisteiset melodiat ja transsimainen elektroninen syke on siirretty uudenlaiseen kehykseen, mutta mukana on myös erityistä dramaturgista dynaamisuutta, joka liikkuu uskonnollisten assosiaatioiden äärellä. Ultra Organin draaman kaaressa aistii synnintuntoa ja avuksihuutopsalmia, armonkaipuuta ja kohoamista sisäiseen rauhaan. Alkupuolella ritualistinen humu tiivistyy Kyrie eleison (Herra armahda) -huudoiksi, ja loppupuolella Pohjosen menninkäismäinen hahmo muuttuu karikatyyriksi helvetinkatkuja manaavasta karismaattisesta saarnamiehestä, jonka urkujen valontäyteinen jyly saa viimein hiljaiseksi.
Asetelma maallisesta harmonikasta huutamassa taivaallisille uruille korostuu, kun Pohjonen esiintyy alttarilla ja urut soivat ylhäältä kirkon takaa. Luottoäänisuunnittelija Tuomas Norvion tyylikäs live-elektroniikka on välittäjän asemassa, ja harmonikan ja urkujen välillä aukeavaan kirkkotilaan myös levittäytyy Otso Vartiaisen hienovarainen ja koskettava valoshow. Kölnissä Pohjonen ja siirrettävän soittopöydän kautta urkuja soittava Helenius musisoivat lavalla rinnatusten. Nyt vuoropuhelun tunnetta ei samalla tavalla synny, koska Helenius on piilossa urkuparvella.
Tässä olikin nyt kuullun Ultra Organ -version suurin ongelma. Keskiössä on Pohjosen hypnoottinen muusikkous hänen tutkiessaan harmonikan koneistolla hengittäviä urkusointeja ja äänikertojen mahdollisuuksia. Kirkkourut jäivät kokonaan ultrasoittimen varjoon, vaikka instrumentit olisivat voineet käydä vaikuttavaan äänelliseen painiotteluun. Elektronisuus kääri akustiset urut osaksi Pohjosen monologia, ja kaikenkattavan äänenvahvistuksen takia ainakin salin etuosaan oli hyvin vaikeaa aistia uruista itsestään lähtevää ääntä. Vain aivan paikoin urut soivat erottuvasti ja vastasivat harmonikalle. Odotin teoksen hyödyntävän paljon enemmän Agricolan kirkon muhkeaa akustiikkaa ja sitä kehollista ytyä, joka kirkossa pauhaavista uruista voi syntyä. Nyt ei kertaakaan tullut kokemusta sekä edestä että takaa iskevistä ääniaalloista.
Lievä pettymys oli myös teoksen rakenne. Ultra Organ oli monipuolinen matka, johon toistuvat teemat toivat jatkumon tunnetta, mutta alun jännitteitä ei lunastettu. Latautuneista hetkistä syntyi pikemminkin väljä ketju sen sijaan että ne olisivat kumuloituneet kohti yhtä selkeämpää kohoamista. Muutamien huippujen jälkeen päätös vain hiipui kesyyn rauhaan. Mitä Pohjosen esittämän hahmon tarina lopulta halusi sanoa?
Hienointa teoksessa olivat sen keskittyneen tunteikkaat, sisäistä kamppailua kuvaavat kohtaukset, jotka kirkkotilassa entisestään merkityksellistyivät. Jytää käytettiin säästellen, ja mieleen painuivat hartaan minimalistiset, äänimaisemalliset hetket.
Auli Särkiö-Pitkänen
Mikael Agricolan kirkko 22.8. klo 21
Helsingin juhlaviikot & Helsingin Urkukesä: Ultra Organ
Kimmo Pohjonen, urkuharmonikka, laulu
Mikko Helenius, urut, laulu
Tuomas Norvio, äänisuunnittelu ja live-elektroniikka
Otso Vartiainen, visuaalinen suunnittelu, valot
