Arvio: Uusklassistit romanttisina

Nils Mönkemeyer esitti HKO:n solistina William Waltonin soitetuimpiin teoksiin kuuluvan alttoviulukonserton. Kuva: Irene Sandel

Mitä liekään Felix Mendelssohn tarkoittanut Skottilaisen sinfoniansa skotlantilaisuudella, mutta siinä ei ole vaikea kuulla, jos vain haluaa, sinfoniantäydeltä ylämaiden tunnelmaa: autioita nummimaisemia, kallioihin iskeytyviä tyrskyjä, keijukarkeloita ja majesteetillisia linnanraunioita. Helsingin kaupunginorkesteri soitti Mendelssohnin kolmannen sinfonian eilen valoisan sulavasti kapellimestarikomeetta Tung-Chieh Chuangin johdolla. Taiwanilaislähtöinen kapellimestari on kahminut kilpailuvoittoja ja johtanut Suomessakin jo useamman kerran, viimeksi pari viikkoa sitten Tampere filharmoniaa. Matematiikkataustainen Chuang johti HKO:ta tarkasti ja sirosti, ojenteli musiikkiin hienoja ideoita ja toimi koko ajan tasapainoisen vision mukaisesti. Orkesteri soitti Chuangin johdolla kuitenkin jossain määrin tavallista varovaisemmin, ja Mendelssohnin sinfonia jäi hieman latteaksi. Parhaimmillaan tulkinta tavoitti lempeän sisäisyyden, jossa mahtavatkin vyörytykset tuntuivat romanttisen vaeltajan sisäisiltä maisemilta.

Perjantaikonsertin ohjelma pyöri kekseliäästi Saksa-Britannia-akselin ympärillä. Alkupuoliskon teemana oli säveltäjäkollegoiden William Waltonin ja Paul Hindemithin elämänmittainen ystävyys. ”] Suhteen lähtölaukauksena toimi Waltonin läpimurtoteos, kiehtova alttoviulukonsertto (1929), jonka Hindemith kantaesitti altistitähti Lionel Tertisin kieltäydyttyä. Yleisöä kestittiin huipputason alttoviulutaiteella: saksalainen Nils Mönkemeyer on suvereeni, musiikillisesti luonteikas ja karismaattinen muusikko – aina liioiteltua rock-elehdintää myöten – ja piirsi Waltonin melankolian värjäämästä, alttoviulun ominaislaatua peilaavasta solistihenkilöstä kiinnostavan persoonallisuuden. Hänellä on sellomaisen kiinteästi laulava sointi, jota hän käsitteli myös huolettomasti jutustellen ja kaunistelemattomasti kommentoiden.

Etäännytetyn nostalgian ja riipaisevan nyt-hetken välille jännittyvässä konsertossa orkesterin rooli on niin suuri, että siinä on jopa sinfonista henkeä. HKO tarttui dramaattisiin välisottoihin, teemankehittelyyn ja viimeisen osan suuriin kysymyksiin pontevasti, mutta nuori Walton on annostellut mukaan niin paljon tunnetta, että intohimoisempikin asenne olisi ollut paikallaan. Lisää Waltonia ja Mendelssohnia on luvassa tänään HKO:n jousikvartettikonsertissa Kaupungintalolla. Orkesteri on viime aikoina kamarimusiikillisissa etkoissaan sekä Kaupungintalon kamarikonserteissa laventanut hauskalla tavalla pääkonserttien ohjelmaa.

Mönkemeyer esittää paljon barokkimusiikkia, ja näkemyksekkyys kuului ylimääräisessä Bachissa maalatussa syvällisessä matkassa. Koska Waltonin konsertto kuitenkin oli vaeltanut hämyiseen loppuunsa hitaasti hiipuen, ei aineettomasti hönkeilevä sarabande ollut ihanteellinen encore-valinta.

Konsertin aloitti Hindemithin Amor ja Psyke -balettialkusoitto (1943), joka toi esiin Hindemithiä ja Waltonia yhdistävän kirpeän uusklassismin ja vuolaamman tunteikkuuden ristivedon. Alkusoiton ääriosat pyrähtelivät kipakasti, kun taas keskeltä kumpusi huumaavan romanttisia kaarteita. Kappaleen päätteeksi orkesteri yhdisti nämä elementit onnistuneen eeppisesti.

Auli Särkiö-Pitkänen

Musiikkitalo 6.4. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Tung-Chieh Chuang
Nils Mönkemeyer, alttoviulu
Hindemith, Walton, Mendelssohn

Istumapaikka: C-katsomo permannon takaosassa

Edellinen artikkeliOopperaan uutuudet Iiro Rantalalta ja Jaakko Kuusistolta
Seuraava artikkeliViulun äärirajoilla