Viulun äärirajoilla

 

Deux. Francis Poulenc: viulusonaatti, Ernst von Dohnanyi: Coppelia-valssi, Béla Bartok: viulusonaatti nro 2, Maurice Ravel: Tzigane. Patricia Kopatchinskaja, viulu, Polina Leschenko, piano. Alpha 387.

 

Harvassa ovat ne taiteilijat, joiden oma ääni on niin voimakas, että sen tunnistaisi sokkona jo levyn tai konsertin alussa. Suomessakin usein nähty Patricia Kopatchniskaja kuuluu heihin. Moldovialaistaustainen viulun tornado syöksyy kieliin sellaisella vimmalla ja fantasialla, että kuulija tietää heti, että nyt ei kuljeta kauniin soinnin keskitietä vaan heittäydytään ääritiloihin. Hän viljelee visuaalisia ja aistillisia mielikuvia – panee musiikin kertomaan tarinoita, tuoksumaan ja löyhkäämään. Joku voi kokea keinot vähän efektiivisinä, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö teeskentelemätön persoona välittyisi musiikista.

Avojaloin esiintyvä Patricia Kopatchniskaja ei petä uudella levyllään; väkevä ja lennokas ääni kuuluu. © MARCO BORGGREVE

Poulencin sonaatti alkaa hurjalla puuskalla; viulisti raivoaa ja sähisee kuin häkkiin suljettu villikissa, mutta heti seuraavassa lyyrisessä taitteessa hän ikään kuin katuu käytöstään ja asettuu rukoilemaan. Tulee mieleen luonnehdinta säveltäjästä ”huligaanina ja munkkina”. Uusklassinen ironia jazzflirtteineen saa Kopatchinskajan käsissä maanläheisempää rouheutta, kun taas hänen loistava pianistinsa Polina Leschenko jättää tilaa myös poeettisuudelle.

Teoksen tausta tulee hyvin esiin: se on tehty Federico Garcia Lorcan muistolle, ja finaalin rytmi-irrottelun äkillinen loppu on kuva natsien murhaaman säveltäjän välivaltaisesta kuolemasta. Sen voi tulkita myös hiljaiseksi protestiksi Ranskan natsimiehityksestä.

Yhtä vimmaisa on Bartókin toisen viulusonaatin tulkinta. Varsinkin toisessa osassa viulisti nyppii pizzicatoja kuin nauloja seinästä kiskoen, raapii ja painaa jousella niin, että tuloksena on ahdistunutta kähinää, säntäilee ja luikertelee kielien. Lopussa hän palaa alun kansansävelmään ja nostaa sen niin transsendentaaliseksi, että kuulija kokee todella olleensa matkalla unessa. Unkarilaiset kansansävelmät saavat aavemaista etäännytystä, ja psykedeelinen vire ja tarinankerronnallinen kaari ovat vangitsevia.

Ravelin Tziganesta viulisti ei tee mitään salonkien mustalaishehkutusta, vaan tulkinta on niin alkuvoimainen ja mullantuoksuinen, että kaikki dandy-säveltäjän eksoottinen etäännytys häviää. Hän vie kuulijat itäeurooppalaisiin kansanjuhliin, jotka kääntyvät väkivaltaiseksi ja eroottiseksi tanssiksi. Viulu kirskuu ja rääkyy mutta kaikki trapetsitaiteen temput taitaen.

Polina Leschenko on kaikessa mukana yhtä räjähdysherkkänä mutta astetta hienostuneempaa sointia viljellen. Soolo-osuudessaan, Ernst von Dohnanyin Coppelia-valssissa hän tarjoaa pienen levähdyshetken unkarilaisen salonkiromantiikan maailmaan.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliArvio: Uusklassistit romanttisina
Seuraava artikkeliHändel