Viime aikoina pääkaupunkiseudulla on saatu nauttia useista uusista konsertoista: PianoEspoo-festivaalilla kuultiin kolmen uuden pianokonserton sekä nokkahuilukonserton kantaesitykset, ja eilen 30-vuotisjuhlakauttaan viettävä Tapiola Sinfonietta kantaesitti Outi Tarkiaisen sopraanosaksofonikonserton Saivo. Nimensä ja aiheensa teos on saanut saamelaisesta uskomuksesta järvenpohjan alla sijaitsevasta tuonpuoleisesta maailmasta.
Teos vei nousukiidossa olevan Tarkiaisen tähänastisen tuotannon elementtejä vaikuttavalla tavalla eteenpäin. Saamelainen maailmankuva oli innoittajana myös hänen edellisessä laajamittaisessa teoksessaan, laulusarjassa Maa, kevään tytär, ja konsertoivalle sopraanosaksofonille jazz-taustankin omaava Tarkiainen sävelsi jo teoksessaan Liebklinge (2011). Pari vuotta myöhemmän kamariorkesteriversion kantaesittäjänä oli Jukka Perko, jonka kanssa on syntynyt myös Saivo. ”]
Orkesteri on selvästi Tarkiaisen omin ilmaisukanava. Hän on kertonut Saariahon olevan itselleen tärkeä esikuva, ja etenkin Saivon alun spektraalimusiikista ammentavassa orkesterimaailmassa oli saariahomaista henkeä. Tästä mystisestä ilmapiiristä Tarkiaisen sävelkielen tyypilliset piirteet, orgaaninen laulavuus ja vahvat värit alkoivat muovata Saivon suurimuotoista, saaganomaista teoskaarta, johon osien nimet loivat tarinantuntua. Tarkiaisen väkevä orkesterinkäsittely veisti kustakin osasta dramaturgisen palan laajassa jatkumossa, joka liikkui vedenpinnan herättämissä vaikutelmissa. Ensimmäisen osan ”Kuvajaisesi” väreilevässä maailmassa orkesterivärit häivyttyivät toisiinsa illusatorisesti, ja sopraanosaksofonin eleet liukuivat kiinni orkesteriin hienovaraisen elektroniikankäytön myötä. Seuraavia osia (”Vedessä” ja ”Tuhkassa”) karakterisoivat tarttuvat mutta pettävän liukkaat rytmit sekä vulkaanisina vyöryvät toistuvat sointimassat, kunnes unenomainen välisoitto (”Heijastus”) vei ”Halkeama”-päätösosan merkilliseen maailmaan.
Keventävän loppukaneetin tai rauhallisen hyvästijätön sijaan finaali oli myyttisen matkan päätepiste, johon konserton aikana kehkeytynyt sävelkieli suuntautui. Aliseen maailmaan saapumista kuvastivat särmikkäät orkesterimuodot, lohkaremaiset lyömäsoitineleet ja peilikuvamaisesti suuntautuvat sävelkulut, jotka vähitellen veivät teosta yhä syvemmälle, kuulumattomiin. Kontrastoivuuden sijaan osat muodostivat voimallisen jatkumon. Teoksen olisi mielellään kuullut isommallakin jousistolla kuin kamariorkesterilla on tarjota.
Myös soolo-osuutta leimasi jatkuvuus soittimen ominaisuuksien kontrastoivan kartoittamisen sijaan. Laajennetut soittotavat, kuten muutamat multifonit ja mikroaskelet, olivat tarkkaan rajattuja, solistin lauluun oleellisesti kiinnittyviä inhimillisiä eleitä. Sopraanosaksofonia sekä Perkon humaanisti virtaavaa soittoa Tarkiainen oli käsitellyt ihmisäänimäisenä, ketteränä ja ilmaisuvoimaisena hahmona, jonka elehdintä tuli lähelle klarinettia.
Sopivan alkusoiton Saivolle tarjosi Rautavaaran Cantus Arcticus, jonka Anna-Maria Helsing ja Tapiola Sinfonietta esittivät luontoa kuulostellen, kärsivällisesti ja pehmeästi. Sami Klemolan äänisuunnittelu oli toteutettu hyvin, niin että nauhan linnut tuntuivat todella musisoivan osana orkesteria. Niin vahvasti kuin uskonkin, että musiikki on parasta elävänä nautittuna, Cantus Arcticus on teos, jota tekee mieli kuunnella jopa enemmän luonnon keskellä kuin konserttisalissa. Perjantaina se soi Tapiolasalin lisäksi sattumalta myös HKO:n konsertissa.
Päätösteoksena oli Shostavitshin kuuluisimpiin jousikvartettoihin kuuluvan kolmannen kvarteton kamariorkesteriversio eli kamarisinfonia, kuten Rudolf Barshain sovituksia kutsutaan. Mielenkiintoisena johdantona orkesterin viulisti Jukka Rantamäki eläytyi säveltäjäksi kirjettä mukailevassa monologissa, jossa hän maalaili Shostakovitshin elämää kvarteton syntyhetkellä vuonna 1946.
Aluksi tuntui miellyttävältä, ettei Helsing ryhtynyt teatralisoimaan sodan varjoja kantavaa teosta, vaan toi siihen liukkaasti virtaavaa analyyttisyyttä, josta ei kuitenkaan puuttunut empatiaa. Kun pelkistynyt, tiukasti fokusoitu ja neutraaliksi pyöristetty sointi jatkui halki teoksen Shostakovitshille ominaisen valituslaulu-passacagliankin läpi, se alkoi kuitenkin tuntua ulkokohtaiselta. Teoksen kepeiksi tekeytyvien tanssikuvioiden takaa ei löytynyt syvyyttä. Tapiola Sinfoniettan tiiviisti soivaa ja yhtenäistä soittoa oli silti ilo kuunnella.
Auli Särkiö-Pitkänen
Tapiolasali 17.11. klo 19
Jukka Perko, saksofoni
Tapiola Sinfonietta, joht. Anna-Maria Helsing
Rautavaara, Tarkiainen, Shostakovitsh
LUE LISÄÄ:
Outi Tarkiainen kertoo Saivo-konsertosta Rondo 11/2017
Outi Tarkiaisen henkilökuva Rondo 9/2016
