Pitskun Kulttuurikirkon sympaattinen esiintymistila on yksityiskodin ja kulttuurikeskuksen yhdistelmä, entinen kyläkirkko, joka ehti 1900-luvulla olla myös mm. epilepsiayhdistyksen hallussa sekä toimia kiuastehtaana. Tänä syksynä kokeellisen musiikin Tulkinnanvaraista-konserttisarja ja nimenomaan sen residenssiyhtye UMUU ovat vierailleet Kulttuurikirkossa. Konserttisarjan helmassa toimivan UMUU:n tarkoituksena on täydentää sarjan tarjontaa ns. historiallisen avantgarden, 1900-luvulla sävellettyjen, sarjan filosofiaan sopivien ja valtavirrasta poikkeavien teosten esityksillä. Painopisteitä ovat olleet amerikkalainen avantgarde ja minimalismi.
Tulkinnanvaraista-konserttien nokkamies Juho Laitinen seuraa johdonmukaisesti omaa fokustaan: valitut tekijät, teokset ja esitystavat pyrkivät johdattamaan musiikin ja äänen kokonaisvaltaiseen elämiseen. Tulkinnanvaraista-syksyn päätöskonsertissa nämä tavoitteet olivat harvinaisen vahvasti läsnä. Uuden musiikin usein koettua pelottavuutta purettiin monin keinoin. ”] Kynnyksiä madaltava henki alkoi luonnollisesti jo Kulttuurikirkon kodinomaisuudesta, jonka varaan konsertin tunnelma oli rakennettu: muusikot esiintyivät arkivaatteissa ja villasukissa, ja paperisten teosesittelyjen sijaan Laitinen jutteli musiikista laajasti.
UMUU:n pyrkimys muuttaa harjoittelemisen ja konsertoimisen tapoja tuntui nyt selvänä: sen sijaan, että yleisö kyyhöttäisi salikuutiossa tähyillen lavalla esitystään tuottavia taiteilijoita istuimme nyt ikään kuin samassa ringissä 14 muusikosta koostuvan kansainvälisen ensemblen kanssa kokemassa musiikkia yhdessä. Jo fyysinen läheisyys oli vaikuttavaa: muusikon työ tuli näkyväksi esimerkiksi ohjelmaa kehystävissä Elliott Carterin Figment-soolominiatyyreissä (Anna-Kaisa Pippuri, oboe ja Charis Pazaroulas, kontrabasso). Esitysten hetkellisyys korostui. Lopullisuuden ja etäisyyden sijaan kuulija oli läsnä myös epätäydellisyydessä. Se toi mukaan syvyyttä. Lied- ja kamarimusiikkikonserteista tutumpi mutkaton salonkimaisuus osoittautui erinomaiseksi tavaksi lähestyä avantgardea.
Parhaiten olohuonetunnelma hedelmöitti Salvatore Sciarrinon (s. 1947) Introduzione all’oscura -ensembleteosta (1981). Itseoppineen ja tuotteliaan Sciarrinon kiinnostus minimiääniin ja hiljaisuuksiin tuli esiin ääniparvessa, joka koostui huohotuksesta, kopauksista ja pihinöistä. Äärimmäisen hiljaiset äänet tuntuivat rakentavan otsikossa mainittua pimeyttä, kun taas välillä pinnan alta esiin välähtävät kimakat purkaukset olivat kuin sokaisevia valonleimahduksia. Pienessä tilassa, lähellä yleisöä hiljaisten äänten estetiikka tuli todella oikeuksiinsa.
Sen sijaan Iannis Xenakiksen Morsima-amorsima (1962) pianolle, viululle, sellolle ja kontrabassolle istui tilaan huonommin, ja voimakasta, tiheää teosta oli vaikea hahmottaa samoin kuin jos istuu elokuvateatterissa aivan valkokankaan edessä. Myös teoksen johtaneen Laitisen vahvasti kehollinen, energioita säätelevä johtamistapa tuntui tässä painostavalta. Xenakiksen peräänkuuluttamat rosoiset soinnit korostuivat silti kiinnostavalla tavalla ja saivat retorista merkitystä. Soittajien eleet olivat kuin kysymyksiä.
Kokeellinen säveltäjä ja äänitaiteilija Alvin Lucier (s. 1931) on UMUU:n ohjelmiston keskeisiä säveltäjiä. Äänellisistä ilmiöistä kiinnostuneen Lucierin teoksissa on usein käsitetaidemainen ulottuvuus, ja elektroniikka on hallitseva keino. Fideliotrio (1987) on puolestaan täysin akustinen pianolle, alttoviululle ja sellolle sävelletty teos, joka kehittelee Lucierin tuotannossa tuttuja tavoitteita: soittajat (Mirka Viitala, Pisku Ristiluoma ja Juho Laitinen) lähtivät liikkeelle yhdestä äänestä, jota jouset alkoivat äärimmäisen hitaasti venyttää. Toisiaan vasten hankaavat, välillä yhteen sulautuvat ja välillä taas etääntyvät äänenkorkeukset tuottivat kokonaisen psykoakustisesti syntyvän varjoäänien maailman.
Earle Brownin (1926–2002) viulukonserttomainen Centering (1973) yhdistyi Sciarrinon teoksen hiljaisiin ääniin. Hennot ja ohuet soinnit saivat kokonaisvaltaisen vastineen sävellyksen huokoisessa, aukkoisessa rakenteessa, joka on esimerkki Alexander Calderin mobileveistosten ja Jackson Pollockin roiskemaalausten inspiroiman säveltäjän innovoimasta avoimesta muodosta. Eriikka Maalismaa oli energinen ja soinnillisesti moniulotteinen viulusolisti, joka toimi teoksen akselina: viulu synnytti yhtyeestä ääniryppäitä, jotka kelluivat sen ympärillä kuin mobilessa.
Auli Särkiö
Pitskun Kulttuurikirkko 13.12. klo 19
UMUU-orkesteri:
Darren Acosta, pasuuna
Pasi Eerikäinen, viulu
Mikko Ivars, sello
Eero Kiukkonen, trumpetti
Michal Konopinski, klarinetti
Juho Laitinen, musiikin johto ja sello
Carly Lake, käyrätorvi
Arvid Larsson, fagotti
Eriikka Maalismaa, viulu
Charis Pazaroulas, kontrabasso
Anna-Kaisa Pippuri, oboe
Pisku Ristiluoma, alttoviulu
Livia Schweizer, huilu
Mirka Viitala, piano
Carter, Xenakis, Sciarrino, Lucier, Brown
Konsertti lähetetään Yle Radio 1 -kanavalla 21.12. klo 22.05 ja on sen jälkeen kuunneltavissa Yle Areenassa.
