Collonin RSO-kauden avaus oli nousujohteinen kokonaisuus – muttei kertahurmaukseen saakka

Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 8.9.2021. Nicholas Collon, kapellimestari. Purcell, Adès, Mozart, Britten, Boulanger, Wennäkoski, Stravinsky.

Musiikkitalossa oli eilen uutta alkua ilmassa: ei ainoastaan siksi, että Radion sinfoniaorkesteri avasi uuden konserttikautensa, eikä sekään vielä riitä, että Nicholas Collon avasi samalla kautensa RSO:n yhdeksäntenä ylikapellimestarina ja ensimmäisenä tehtävässä toimivana ulkomaalaisena. Innostus oli suurta myös konserttitapahtuman itsensä vuoksi: kevät oli edellisen tavoin soitettu tyhjälle salille, ja paine elävään musiikkiin jälleen kasvanut, mutta toisin kuin viime syksynä, sai nyt orkesteri olla täysmittaisena lavalla, ja yleisöä sai ottaa sisään aiempaa runsaammin. Aplodeissa kuuli kauttaaltaan elävän musiikin riemun! Väliaikakin oli palannut ohjelmaan, mikä toki on infektioiden kannalta kaksipiippuinen juttu, mutta tavallista pitempään ohjelmaan se toki toi hengähdystauon.

Collon oli koonnut solistittoman konserttiohjelman kauden teemasäveltäjien sekä C-sävelen ympärille – eli oman nimikirjaimensa, vaikkei sitä juontaja Lotta Emanuelsson tainnutkaan ääneen sanoa. Sattumaa vai piilevää egoilua? Ehkei vielä ole johtopäätösten aika. Etukäteen ilmoitettujen teosten ohella RSO antoi Collonille lahjaksi kolme niin ikään C-sävelpohjaista teosta: Henry Purcellin Fantasia Upon One Note gambaviisikolle (joista kaksi ylintä stemmaa soitettiin Musiikkitalossa viuluilla), Benjamin Brittenin Fanfare for St Edmundsbury kolmelle trumpetille sekä kotimainen perinnesävelmä, Kaustislainen häihintulomarssi. Mukavia yllätyksiä myös yleisölle!

Myös avauskappaleessa, Thomas Adèsin Dawnissa (2020), oli ainakin nimensä puolesta uuden alun symboliikkaa. Adèsin useiden kiinnostavien teosten rinnalla Dawn tuntui kuitenkin omituiselta valinnalta: se oli kauttaaltaan diatonista, valkoisten koskettimien musiikkia, jonka kahta rinnakkaista sävelkulkua kehiteltiin käytännössä ainoastaan orkestraatiota muuntelemalla ja kasvattamalla, hieman Ravelin Boléron tapaan. Orkestraatio oli oikeastaan ainoa mielenkiintoinen osa koko teosta. Paikoittaisia Pärt– tai Adams-vivahteita lukuun ottamatta Dawn oli melkoisen tylsä ja yksiulotteinen. RSO:n yleisö on tottunut melkoisen vaikeaankin nykymusiikkiin – sitä ei tarvitse pehmitellä jollain ”helposti lähestyttävällä”.

Hyvä orkestraatio osoittautui itse asiassa myös yhdeksi punaiseksi langaksi, olihan Dawnia seurannut Mozartin C-duurisinfonia nro 41, lisänimeltään ”Jupiter” (1788), säveltäjän viimeiseksi jäänyt sinfonia eikä turhaan klassikko sävellyksellisessä ja orkestraalisessa kypsyydessään. Ensivaikutelma oli dynaaminen, energinen ja elämäniloinen, affirmatiivinen – mutta samaan aikaan heräsi kysymys: miten Mozartia johdettiin ennen koronaa? Oliko rehevän riemun tunne vain sen seurausta, että sinfoniakonserteista on jälleen kulunut iso tovi? Tarvittaisiin tallenteita vertailevaa analyysiä, jotta selviäisi, tekikö Collon mitenkään poikkeuksellista työtä tulkinnassaan tai johtamisessaan.

Yhden luonteenpiirteen huomasi hänestä kuitenkin selkeästi: mukana elävän kommunikoinnin orkesterin soitinryhmien ja yksilöiden kanssa, tiimipelaamisen ja tsemppaamisen vaikutelman. Collon vaikutti antavan oman tulkintansa mikrotason asentamisen sijaan tilaa soittajien omalle musikaalisuudelle – asia, jota muun muassa kapellimestari Mark Wigglesworth pitää elintärkeänä kirjassaan The Silent Musician. Kenties kulisseissakin tilanne on sama, olihan uuden ylikapellimestarin valinta orkesterin äänestyksen tulos.

Toisen puoliajan varsinaisen ohjelman (lahjojen jälkeen) avasi kiinnostava pari: Lili Boulanger’n Kevätaamu (1917) ja Lotta Wennäkosken Flounce (2017). Suurin piirtein samanmittaisten kestojensa, vauhdikkaiden tunnelmiensa, taidokkaan orkestraation ja säveltäjiensä sukupuolen ohella teosten ikäero oli tasan sata vuotta.

Boulanger’n teos oli loistavaa korvakarkkia. Se sisälsi paljon vaikutteita hänen opettajansa Claude Debussyn sävelkielestä, mutta myös hyvin hänestä poikkeavaa draivia ja dynamiikkaa, kujeilua ja uteliaita käännöksiä – ja säkenöivää orkestrointia. Herkullinen ja ytimekäs sävelruno sai pohtimaan, mitä kaikkea Boulanger’sta olisikaan voinut tulla; hän kuoli tuberkuloosiin sävellystä seuraavana vuonna, vasta 24 vuoden iässä.

BBC:n Proms-festivaalin viimeisen illan konserttiin sävelletty Flounce oli Wennäkoskeksi puolestaan yllättävän maksimalistinen pläjäys, mutta sen sisältämää vekkuliutta on löydettävissä muistakin hänen teoksistaan. Flounce eteni kiihkeästi, pysyen kuitenkin hyvin seurattavana, kuin atonaalisen myllyn läpi vedetty Danny Elfman –soundtrack.

Energiaa löytyi myös illan päättäneestä Igor Stravinskyn Petruška-baletin konserttiversiosta – ”burleski baletti”, kuten tittelissä lukee, ja Stravinsky todella lähti uusille urille Tulilinnun jälkeen. Päällekkäisten kerrosten ostinatot, bitonaalisuus, lisäsävelsoinnut, kansanmusiikilliset melodiat, perkussiivisuus – kaikki ennakoi seuraavaksi tulevaa Kevätuhria. Keskenään sopimattoman materiaalin päällekkäisyys ja sitaatit olivat proto-postmodernismia siinä missä aikalaisella Charles Ivesilla. Venäläisten laskiaismarkkinoiden nukketeatteriesitykseen sijoittuva maaginen Petruška oli värikylläinen, jekkuileva, röyhkeä, sopivan ilkikurinen vastapari Jupiter-sinfonialle. Orkesterin solistit, kuten pianisti Jouko Laivuori ja huilisti Yuki Koyama, pääsivät ansaittuun valokeilaan. Ohjelma oli lopulta nousujohteisuudessaan mainio – Dawnin epäsopivuudesta huolimatta – ja orkesteri soi vailla karstaa.

Santeri Kaipiainen

PS: Yleisöllisten konserttien myötä tulivat takaisin myös kännykkäterroristit – useampi puhelin soi vaivaannuttaviin aikoihin. Yleisradio voisi myös Areena-lähetyksissään häpeäpaalu-tyyliin zoomata niihin yleisön jäseniin, jotka paikalleen päästyään ottivat maskit pois, välittämättä yhteisestä edusta tippaakaan.