Richard Strauss: Elektra. Uusintaensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.9. Ohjaus Patrice Chéreau, uudelleenohjaus Peter McClintock, musiikinjohto Hannu Lintu. Päärooleissa Ricarda Merbeth, Vida Miknevičiūtė, Sophie Koch, Sam Taskinen.
Kansallisooppera tarjoaa syyskaudellaan oopperan ystäville kolmea klassikkoa vanhoina mutta hyvinä ohjauksina. Elektra ja Tosca ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta, ja uutuutena on Humperdinckin Hannu ja Kerttu. Kovin ”uudeksi” sitäkään ei voi kutsua, sillä Richard Jonesin ohjaus on peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 2001. Se tehtiin alun perin Chicagoon mutta on kiertänyt ympäri maailmaa. Eikö tätä tuotantoa olisi voinut antaa jollekin suomalaiselle nuoren polven teatteriohjaajalle?
Paljon maailmaa nähnyt on myös Patrice Chéreaun viimeiseksi jäänyt ohjaus, Straussin Elektra. Kuuden talon yhteistuotanto tuli Kansallisoopperaan 2016, ja sai heti kaikki hurmoksiin. Olikin jännittävää nähdä, miten paluu nyt sujui, sillä moni talon hyväkin ohjaus on usein vähän lässähtänyt repriiseissä – liekö kyse harjoitusajasta vai mistä.
Ei huolta: Peter McClintockin ohjaamassa uusinnassa tuotanto oli säilyttänyt alkuperäisen tuoreuden tunteensa. Kaikki solistit olivat loistavia, ja esitys toi synkän ekspressionistisena myrskyävään oopperaan valoisampia ja lyyrisempiä näkökulmia.
Se oli tervetullutta, sillä ei Elektra ole pelkkää raivoamista, vaikka pääosa on dramaattisen sopraanon koetinkivi, ja 110-jäsenisen orkesterin massiivinen sointi ja tiheä harmoniakieli jyräävät. Totta kai Elektran kostonhimo on koko teoksen kantava voima. Kaikki tuntuu tähtäävän äidin ja isäpuolen murhaan, jonka jälkeen Elektralla ei ole enää motiivia elää.
Vaikka ytyrytinää (Jorma Panulaa lainaten) teoksessa tarvitaankin, niin orkestraatiossa kuin laulustemmoissa on muitakin tasoja. Muistan aina, millaisen vaikutuksen Christian Thielemannin johtama esitys aikoinaan teki, kun orkesteri välkkyikin läpikuultavana, kuin säveltäjän seuraavaa oopperaa, Ruusuritaria enteillen, ja lyyrisiä kohtia oli totuttua enemmän. Tämä oli historiatietojen mukaan myös se tulkintalinja, jota Strauss itse suosi.
Pelkäsin hieman, mitä tulee, kun voimallisena tunnettu Hannu Lintu pääsee Elektran kimppuun. Olin kuitenkin ilahtunut tulkinnan sävyrikkaudesta. Kyllä orkesteri vyöryi kuin kaikki alitajunnan padot ja pedot olisi päästetty irti, mutta silti balanssi toimi ainakin omalle paikalleni (permannon 6. rivi) hyvin, ja tekstuurista paljastui myös kauniita linjoja.
Erityisesti kohtaus, jossa Elektra tunnistaa palanneen veljensä Oresteksen, oli koskettavaa hellyyttä. Kun Elektra ilkamoi Aigistokselle vahingoniloisena odottavasta murhanäystä, siinä oli maireaa ironiaa. Orkesterin Orestes-soinnut olivat jylhiä, kuin tuonpuoleisia.
Sitäkin oli aikaa pohtia, mistä murhatun isän ja tyttären suhteessa lopulta oli kysymys, kun Agamemnon-teema vangitsee musiikissa Elektran niin pakkomielteisesti.
Saksalainen Ricarda Merbeth oli suurenmoinen Elektra. Hän erosi edeltäjistään kuten Evelyn Herlitziuksesta sillä, että hän kykeni vaihtelemaan lyyrisiä ja dramaattisia sävyjä enemmän. Äänessä oli kaiken voiman ohella myös ilmavaa liitelyä orkesterin yllä, mikä toi mieleen Hildegard Behrensin. Merbethin kamppailu oli sekä äänellisesti että näyttämöllisesti yhtä aikaa pelottavaa että koskettavaa. Kansallisoopperan Salomena tunnettu Vida Miknevičiūtė toi hänelle täyden vastuksen valoisampana ja elämännälkäisenä sisarena Chrysothemisina.
Sam Taskinen teki Oresteksesta erilaisen hahmon kuin mihin on totuttu. Hänen äänensä ei kalskahtanutkaan graniittista koston tuojan armottomuutta vaan soi inhimillisempänä ja lämpimämpänä. Se korosti sisarten välistä yhteenkuuluvuutta. Ainut rooli, jossa jäin kaipaamaan edellisiä tulkkeja, oli Klytaimnestra. Vuonna 2016 sitä tulkitsi itse Waltraud Meier tavalla, jota on vaikea ylittää. Nyt sitä lauloi lyyrinen ranskalaismezzo Sophie Koch – ihan hyvin, mutta vainoharhaisen äidin sairaalloinen karaktääri ei mielestäni osunut ihan nappiin.
Bonita Hyman toi ensimmäisenä palvelijana terveisiä tuotannon ensi-illasta. Hän on ollut koko Chéreaun ohjauksen pysyvä elementti, kun solistit ovat eri taloissa vaihdelleet. Johanna Rusanen-Kartano viidentenä, Elektraa puolustavana palvelijana teki hyvän vaikutuksen. Mika Pohjonen teki Aigistoksesta terävän karaktääriroolin. Pienemmissä rooleissa olivat Tuomas Miettola ja Marko Nykänen. Orestesin kasvattajana oli jälleen Esa Ruuttunen. Hyvä, että eri sukupolvet pääsevät esiin huipputuotannossa.
