Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 25.1.2019. Hannu Lintu, kapellimestari, Alexander Melnikov, piano.
Radion sinfoniaorkesterin perjantain 25.1. ohjelma oli kudottu henkisesti koko kauden jatkuvaan Mahler-teemaan, ainakin konsertin johtaneen ylikapellimestari Hannu Linnun kertoman mukaan. Anton Webernin (1883-1945) Sinfonia kytkettyy Mahleriin, koska Webernin opettaja Arnold Schönberg oli Mahlerin ainoita aikalaistukijoita ja koska molempien teoksissa kuvastuu Euroopan murros vanhasta uuteen 1900-luvun alun kuohussa. Robert Schumannin, jolta perjantain ohjelmassa kuultiin Pianokonsertto, teoksia Mahler johti paljon ja orkestroikin uudestaan. Myös Thomas Larcheria (s. 1963) Lintu pitää Mahlerin hengen jatkajana, ja hänen toisessa sinfoniassaan Kenotaph on samankaltaista elekieltä ja monipuolisuutta.
Webernin Sinfoniaa monet orkesterit karsastavat sen ilmaisun tiiviyden, tarkkuuden ja teoreettisuuden vuoksi. Linnun johdolla teos kuitenkin poikkesi yleisimmin kuulluista esitystavoista: rytmi, syke, tietynlainen svengi korostui jopa tanssilliseksi, ja emootioihin keskittyminen vei tiehensä pelkistettyyn partituuriin usein liittyvän varovaisuuden. Motiivit olivat silti selkeästi esille tulevia, ja kaksiosaiseen teokseen rakentui nautittava narraatio. Tämä versio antoi olemuksellaan palttua dodekafonian skeptikoille ja irvileuoille. Näennäisen vähästä sai kirkkaalla visiolla kunnon meiningin.
Vuonna 1845 kantaesitetty Schumannin pianokonsertto a-molli op. 54 on luonteeltaan pikemminkin runollinen kuin virtuoottinen, ja se eroaa siinä voimakkaasti lajityypin kuuluisimmista näytöskappaleista. Alun perin solistiksi buukattu Yuja Wang joutui peruuttamaan, ja paikkaajaksi RSO sai yhtä lailla kansainvälistä uraa tekevän Alexander Melnikovin. Avausosassa hän tasapainoili pehmeän herkkyyden ja lajityypillisten maskuliinisten jysäytysten välillä sekä heittäytyi juuri tälle konsertolle ominaisella tavalla hienosti säestäjäksi, osaksi orkesterin kudosta. Sydämellinen soitto oli samanaikaisesti sekä liihottavaa että juurevaa, ja osoitus hienosta pianon käsityöläisyydestä. Sekä solistin että orkesterin voimakkuudellinen balanssi sekä yhteiset tempokäsitykset olivat oikein mallillaan, vaikka orkesteri olisikin ehkä voinut napakoittaa voimakkaita sävyjä muutamassa paikassa.
Kenotaph tarkoittaa kreikaksi ”tyhjää hautaa”, ja Larcherin kyseisellä lisänimellä varustettu toinen sinfonia vuodelta 2016 on omistettu Välimereen hukkuneille pakolaisille. Säveltäjä on itse sanonut halunneensa tutkia Euroopan menneiden aikojen musiikillisia muotoja aikamme maailmaan ja kehitykseen niitä peilaten, ja teos olikin täynnä kaikkea tätä: tonaalista kieltä, sitaatteja, kieroon vääntyneitä romanttisia ja neoklassisia eleitä, epätyypillisiä soittotapoja, ekspressionistista pauketta, kenttiä ja glissandoja. Klassismuotoisen sinfonian neljästä osasta ensimmäisessä aukaistiin kriisi, joka rauhallisempinakin hetkinään huokui valppautta, ja joka pääsi äitymään peloksi, epätietoisuudeksi, fatalismiksi ja murheeksi. Kontekstien siteitä leikkelevä ja solmiva, ironinenkin tyyli toi voimakkaasti mieleen Šostakovitšin vakavailmeisen vihjailun yhdistettynä sellaiseen tyylillisiin vastakkainasetteluihin, jota Mahlerilta, Leonard Bernsteinilta, Charles Ivesilta tai varhaiselta Arvo Pärtiltä saattoi löytyä. Tunnelma ei keventynyt myöhemmissäkään osissa, ja tragedian tuntu laajeni aina finaaliin saakka. Klimaattisen rytmisen tykityksen jälkeen kääntyi teos kamariorkesterilliseen codaan, joka kuin kysyi, miksi me edes soitamme maailmassa, joka sallii tragedioiden tapahtua niihin puuttumatta. Suurelle, taitavalle, herättelevälle ja koskettavalle teokselle voinee povata vielä lukuisia suosiollisia esityksiä.
Santeri Kaipiainen
