Orchestre de Paris Berliinin Filharmoniassa 1.9. Joht. Esa-Pekka Salonen. Solisti Stefan Dohr, käyrätorvi. Berio, Salonen, Sibelius.
Odotukset olivat suuret, kun Esa-Pekka Salosen käyrätorvikonsertto pääsi päivänvaloon – olihan se hänen ensimmäinen suuren luokan teos omalle soittimelleen, joten jotain henkilökohtaista saattoi ounastella. Kantaesitys Pariisin orkesterin ja solisti Stefan Dohrin kanssa oli Luzernin musiikkijuhlilla, ja parin päivän kuluttua oli vuorossa toinen esitys Musikfest Berlinissä.
Berliinin Filharmoniassa kaikki odotukset konserton suhteen täyttyivät. Kuultiin uljaasti soivaa ja elämästä nautiskelevaa musiikkia, jossa kuului selvästi Salosen lukkarinrakkaus niin käyrätorveen kuin myös suureen sinfoniseen perusohjelmistoon.
Koko konsertin ajan Salosen suhde Pariisin orkesteriin tuntui jopa yllättävän läheiseltä. Totta kai olen tiennyt sen hyväksi orkesteriksi, mutta en nyt ihan sitä maailman eliittiin ole tottunut sijoittamaan. Nyt kuitenkin se seurasi Salosta sellaisella herkkyydellä, antautumisella ja soinnin rikkaudella, ettei paremmasta väliä. Lopuksi kuultu Sibeliuksen viides sinfonia oli yhä lentoa – inspiroitunein esitys, mitä Saloselta olen tästä teoksesta kuullut.
Ja heti seuraavana päivänä tulikin julki uutinen San Franciscosta ovet paukkuen lähteneen Salosen seuraavista siirroista: hänet on valittu Pariisin orkesterin seuraavaksi ylikapellimestariksi. Eikä siinä kaikki: hänet on nimitetty myös Pariisin Filharmonian luovaksi neuvonantajaksi ja entisen orkesterinsa Los Angelesin filharmonikkojen luovaksi johtajaksi.
Mielenkiintoinen kuvio kaksine luovan puolen titteleineen antaa olettaa, että Saloselta jäi runsaasti toteutumattomia ideoita, joita hän oli suunnitellut San Franciscon sinfonikkojen varalle, kunnes sukset menivät ristiin orkesterin hallinnon kanssa leikkausten vuoksi.
Salonen ei halunnut uutta musiikillisen johtajan titteliä ja asemaan kuuluvia hallinnollisia velvoitteita vaan ideoida ja tehdä musiikkia, ja tähän uudenlaiseen kuvioon valitut instanssit sopivat hyvin: Pariisin Filharmonia on vakiinnuttanut paikkansa ei vain muhkean akustiikan omaavana salina vaan myös idearikkaana musiikkielämän uudistajana. Samaa voi sanoa Los Angelesin filharmonikoista uuden musiikin sarjoineen.
Pariisin orkesteri tarttui tilaisuuteen esittää Salosen uutta käyrätorvikonserttia kiertueella, joka peruuntui San Franciscon sinfonikoilta. Luzernin ja Berliinin jälkeen konsertti uusittiin vielä Hampurin Elbphilharmoniessa, ja huhtikuussa se kuullaan Pariisissa. Tilaajiin kuuluvat lisäksi Bostonin ja Hong Kongin sinfoniaorkesterit ja Milanon La Scala.
Berliinin ohjelmalehtisessä Salonen kertoo tiestään käyrätorven pariin ja Holger Fransmanin käänteentekevästä vaikutuksesta elämäänsä. Cornon perinne ”sinfoniaorkesterin sieluna” (Schumannia mukaillen) on niin painava, että Salonen oli aluksi päättänyt pitää etäisyyttä siihen konsertossaan. Sitten hän tuli toisiin aatoksiin: miksi hän peittelisi sitä sinfoniakirjallisuutta, jonka parissa hän on kapellimestarin uransa luonut? Näin konserttoon tuli muistumia sieltä täältä, mutta vain ohimenevinä häivähdyksinä. ”Kuin vedestä hyppäävä kala”, Salonen vertaa.
Tunnistin ainakin Bruckneria, Ravelia ja Richard Straussia. Itse hän kertoo Mozartista, Beethovenin Eroicasta ja Skrjabinin ”mystisestä ydinsoinnusta”. Mutta mitään sitaattien bongailua teos ei missään tapauksessa ole, vaan kaikki on ehtaa Salosta ja orgaanisesti temaattisista aineksistaan kehkeytyvää kerrontaa.
Teos alkaa johtoteemalla, joka pulpahtelee esiin pitkin teosta, ja alussa corno soittaa sen luonnontorvesta johdetuin harmonioin (Dohr toki soittaa modernia torvea). Se jo tuo teokseen viatonta laulua, kaukaisia muistoja tai luontoidylliä henkivän vireen. Osa jatkuu soolosoittimen ja orkesterin puhaltajien lyyrisillä dialogeilla, joille läpikuultava jousitekstuuri luo avaran tilan.
Miten nykymusiikki voikaan olla näin kaunista, saattoi huokaista. Hieman samanlaista hedonistista virettä on Salosen klarinettikonsertossa. Mutta kummassakaan teoksessa ei jäädä kiikkustuoliin auringonlaskua ihailemaan vaan otetaan soolosoittimesta kaikki virtuositeetti irti. Orkestraation mestaruushan Salosen kohdalla on jo itsestäänselvyys.
Jo alkuosassa Stefan Dohr saa näyttää taitoaan luoda ketterästi singahtavia kuvioita, koristeellista laulua ja sulkutekniikalla (=käsi torven suppilon sisään) aikaan saatuja jännittäviä sointeja – mieleen jäi hauska kaksiääninen soitto bordunamaisin bassoörinöin. Toisessa osassa Brucknerin neljännen sinfonian (jonka Salonen johti diplomikonsertissaan 21-vuotiaana) sakraalit kaiut tuovat syvyyttä cornon pitkälle melodialle, jonka orkesterin dramaattinen repeämä välillä keskeyttää.
Finaalissa Salonen laittaakin sitten vauhdikkaasti ilkamoivan scherzovaihteen päälle, ja Dohr saa käyttää kaikki taitonsa soittimellisten mahdollisuuksien rajoilla kieppuvan tekstuurin kanssa. Saattoi vain äimistellä, miten hän kykenee vaihtamaan sulkutekniikalla värejä suoraan vauhdissa. Energinen meno valloitti yleisön, joka osoitti raivoisasti suosiotaan.
Joku voi syyttää konserttoa tietystä konservatiivisuudesta, mutta yhtä kaikki: tällaista vapautunutta musiikkia kirjoittaa kokenut mestari, joka tietää, mitä osaa, eikä tarvitse todistaa mitään.
Konsertin aluksi kuultiin Musikfest Berlinin tämänvuotisen teemasäveltäjän Luciano Berion Requies, jonka hän sävelsi entisen vaimonsa ja loppuun saakka läheisenä ystävänä säilyneen laulaja Cathy Berberianin muistolle. Se on impressionistisinta Beriota välkehtivine tekstuureineen.
Orkesteri soittaa siinä melodiaa, joka saa koko ajan rinnalleen melodian varjoja, heijastuksia ja kaikuja. Se assosioituu tämän- ja tuonpuoleisen keskusteluun. Harput, celesta ja marimba antavat läpikuultavalle, hiljaisin nyanssein operoivalle orkestraatiolle taivaallista viritystä.
Salonen ja Pariisin orkesteri esittelivät hienostuneinta mahdollista sointikulttuuria. Sibeliuksen viidennessä sinfoniassa taas kuljettiin sekä syvällä kevään sohjossa että korkealla kurkien kaarroksissa tai planeettojen liikkeissä. Salonen ei tyytynyt asialliseen selkeyteen panostavaan suomalaiseen Sibelius-perinteeseen ja loi sinfoniaan tunteen syvyyttä ja verevyyttä.
