Flow-festivaali keräsi viikonloppuna 90 000 vierasta. Miten kaupunkikulttuurilla ratsastavan tapahtuman käy, kun se lähtee kahden vuoden kuluttua pois kaikin puolin ideaalilta Suvilahden vanhalta teollisuusalueelta? Miten uutta esittelevän annin ja valtavirta- ja nostalgiapopin välinen balanssi tänä vuonna näytti?
Flow-festivaali on monimuotoisuutensa ansiosta ollut hyvä havaintopaikka sellaisellekin musiikin ystävälle, joka ei fanita vain tiettyä tyyliä tai juokse tähtinimien perässä. Tasapainoilu suuren yleisön suosikkien ja kokeellisempien virtausten välissä koskee kuitenkin Flowta yhtä lailla kuin muitakin musiikkitapahtumia. Tällä kertaa ainakin suuren lavan tarjonta kallistui turhankin turvalliseen, ja jo 1990-luvun nuorisoa tanssituttaneiden brittibändien Sueden ja Blurin paluu sai monen mielen pikemmin nostalgiseksi kuin uudelle alttiiksi.
Maailmanmusiikin varmoja nakkeja olivat tuttua afrobiittiä tarjoilleet yhtyeet, vaikka valinnanvaraa sillä saralla olisi vaikka miten paljon. Tätä päivää edustivat jälleen kerran rap sekä erilaiset elektroniikan keinoin tehdyt fuusiot, jopa niin paljon, että perinteiset laulutaidollaan vetävät artistit olivat paikoin jo alakynnessä.
Keskityn seuraavassa muutamiin havaintoihin The Other sound -lavan kokeellisista esityksistä ja miljööltään ja tunnelmaltaan ylivertaisen Ballon 360° -lavan keikoista, koska tämä marginaalisempi puoli jää useimmiten muulta medialta sivuun.
The Other Sound on perinteisesti tarjonnut tilaa myös taiteellisemmalle nykymusiikille, ja tällä kertaa sen paikan otti nykytanssin ja -musiikin fuusio. Tanssiryhmä Liisa Pentti +Co esitti Brian Enon sävellykseen Reflection perustuvan, vangitsevan teoksen Ref2022. Se nähtiin jo lokakuussa 2020, mutta nyt uutta oli livemusiikki, josta vastasi Sibelius-Akatemian opiskelijoista kostuva NYKY Ensemble.
Enon musiikki on meditatiivista ambientia, jossa staattiset tilat leijuvat ja kasvavat, saaden lyömäsoittimien osuuksista ja niiden elektronisista kaiuista kellomaisesti kumahtelevia sointeja. Enon päämääränä oli luoda psykologinen tila, joka rohkaisee sisäiseen keskusteluun ja reflektioon. Sellaisena se sopii hyvin tanssin pariksi.
Liisa Pentti on luonut tanssilla musiikkiin kontrapunktia – mitä nyt joskus tanssijan käden värinä sattuu yhtä aikaa viulun tremolon kanssa. Tanssijat tuntuvat olevan unen ja valveen rajamailla, tehden aavistelevia liikkeitä, hivutellen ja tunnustellen olemassaoloaan. Liike on silti millintarkkaa ja elimellisessä yhteydessä mielentilaan.
Muistojen ja historian maailma tuntuu loppua kohden heräävän nykyhetkeen, samalla kun yksilöihin keskittyvä koreografia saa yhteisöllisempää aktiviteettia. Oli jännittävää kokea keskittymistä vaativa teos populaarimusiikin festivaalilla, mutta tanssijat ja muusikot saivat yleisön istumaan hiiskumatta, ympäristön monet houkutukset unohtaen.
The Other Sound -lavalla kuultiin muuten paljon elektronisia kokeiluja, jotka valitettavasti usein jäivät enemmän demonstraatioiksi tai tilallisiksi prosesseiksi kuin sulkeutuviksi sävelteoksiksi. Parhaiten sähköiset fuusiot toimivat yhden instrumentalistin tekemisiä laajentaen.
Viulisti Meriheini Luoto käsitteli soitintaan todella monipuolisesti, vimmatusti raapien, eteerisiä kaikuja kuin kopan sisästä kuunnellen ja jopa kansanmusiikkimaisin poljennoin. Elektroniikka tuntui paikoin syöksyvän painajaismaisina vyöryinä yksilön ylle. Kelttiläisen musiikin innovaattori Brìghde Chaimbeul taas toi kehiin skottilaisen säkkipillin, jonka villi, myyttinen menneisyys heräsi eloon elektroniikan transsimaisissa soinneissa.
Mario Batkovic tarjosi varmaankin Flown historian ensimmäisen harmonikkakonsertin. Hän käsitteli soitintaan yllättävän perinteisesti, yksinkertaisia sointuja eri asetelmissa toistaen ja palkeilla rytmiä luoden. Parhaimmillaan tehot laajenivat urkumaiseksi pauhuksi, mutta valo- ja savushow ei tuonut esitykseen mitään uutta. Yksi Flown päätöspäivän viimeisiä esiintyjiä oli lyömäsoitinvelho Mika Kallio, joka loi huojuvine gongeineen maagisia tunnelmia improvisaation väljässä aikakäsityksessä.
Ballon 360° -lava oli jälleen Flown tunnelmallisin, mutta sinne oli myös vaikeinta päästä muuten kuin tulemalla reilusti ennen keikkaa. Heti sen jälkeen sisäänkäynneille muodostui pitkä jono. Vaiva kyllä kannatti.
Karibialais-belgialainen Nala Sinephro tarjosi jazzin, kansanmusiikin ja minimalismin sfääreissä liikkuvia meditatiivisia tiloja hienostunein ja kosiskelemattomin keinoin. Kosketinsoittimien ja rumpujen duon muodostava DOMi & JD BECK sai heti alkumetreillä yleisön suut hymyyn, eikä syyttä. Heidän vauhdikkaissa ja humoristisissa esityksissään kuuluu huippukonservatorioissa hiottu taito ja halu laajentaa jazzin karsinaa milloin hiphopiin, milloin klassiseen päin. Paikoin touhukas meno oli kuin piirroselokuvien musiikista. Vähän amatöörimäinen laulu oli tietoisessa ristiriidassa pitkälle viedyn soitinosaamisen kanssa.
Flown veteraanikastia oli yli 50 -vuotisen uran tehnyt Horace Andy, jonka karheassa, letkeässä ja falsettien huipentamassa laulussa kiteytyy reaggeaen olemus.
Festivaalin naisartisteista pisimmän korren veti päälavalla esiintynyt Caroline Polachek oopperallisine haltioitumisineen ja korkeine äänineen. Pidin myös Christine and the Queensin jylhästä goottipopista. Yhtyeen laulaja Héloïse Adélaïde Létissier on myös tanssija ja koreografi, ja tätä puolta hän hyödynsi teatraalisuuteen saakka, rinnat paljaana pomppien ja sukupuolirajoja kyseenalaistaen.
Festivaalin paraatipaikan eli päälavan lauantai-illan ottanut Lordie sitä vastoin oli minulle pettymys Ei siksi, että hänet olisi buukattu liian myöhään vaan siksi, että esitys jätti kylmän ja pinnistellyn vaikutelman. Samaa voi sanoa Sueden äijäuhosta. Blur päätti festivaalin komeilla soinneilla ja keski-ikäisellä distanssilla omaakin historiaansa muistellen, mutta silti keikasta jäi se olo, että tämä kaikki on jo kuultu.
