Engelbert Humperdinckin Hannu ja Kerttu Kansallisoopperassa 28.10. Ohjaus Richard Jones, uusintaohjaus Benjamin Davis, musiikinjohto Antony Hermus.
Kansainvälinen kierrätys on ollut oopperatalojen arkea jo pitkään. Ekonomisuus on perusteltua etenkin harvinaisempien teosten kohdalla, mutta järjestelmä myös yhdenmukaistaa oopperakenttää tavalla, joka ei ole pelkästään myönteinen. Se alkaa muistuttaa teollista tuotantoa, joka on tuttua megamusikaalien maailmasta.
Richard Jones ohjasi Engelbert Humperdinckin Hannun ja Kertun ensin Walesin kansallisoopperaan vuonna 1998, mistä se jatkoi Chicagoon kolme vuotta myöhemmin. Tämä versio on kiertänyt sen jälkeen maailmaa eri ohjaajien lämmittämänä, ja nyt se tuli Suomen Kansallisoopperaan Benjamin Davisin uusintaohjauksena. Eikö mitään tuoreempaa löytynyt? Talon omista yhä pyörivistä tuotannoista yksikään ei ole näin vanha – lukuun ottamatta vanhasta talosta peräisin olevaa ”ikuisuus-Traviataa”, joka palaa taas tällä kaudella.
Jonesin työ edustaa 1990-luvulla esiin noussutta brittiläistä ohjaustyyliä. Sen symboliikka on selkeää, osin myös groteskin hauskaa. Mukana on freudilaisuutta, surrealismia ja slapstick-komediaa.
Jones korostaa Grimmin sadun synkkää luonnetta. Hänelle Hannu ja Kerttu ovat rikkinäisen vanhemmuuden uhreja – humalainen isä ja julma, neuroottinen äiti. Lapset lähetetään häpeämään ”pahoja tekojaan” metsään, jossa he joutuvat pahan noidan pauloihin.
Suojelusenkelit korvataan kalapäisen hovimestarin johtamilla kokeilla, jotka valmistavat juhla-aterian ja saavat lapset ahmimaan. Tämä on tyypillistä psykologisille Hannu ja Kerttu -tulkinnoille: suojelusenkelit eivät mahdu niiden rationaalisuuteen.
Ahmimisen teema tulee esiin jo esiripun kuvissa: lautanen, haarukka ja veitsi sekä punainen avoin suu ja ulkoneva kieli, jotka muuttuvat tarinan mukana. Piparkakkutalo tulee noidan suusta. Noita paketoi lapsia vartaisiin teollisen tuntuisessa keittiössään, aiempien uhrien ollessa elottomina seinustoilla.
John MacFarlanen lavastuksen vinot seinät luovat ahtaan paikan tunnelmaa, eikä puvustuksen arkisuuskaan mieltä ylennä. Olen nähnyt Hannuja ja Kerttuja paljon värikkäämpinä tuotantoina, joissa sadunomaisuus ja visuaalisuus eivät peitä vakavia teemoja, lasten kehitystarinaa ja kasvamista vastuullisuuteen.
Jonesin versio on kritiikkien mukaan vuosien varrella kuitenkin pehmentynyt, mikä näkyy etenkin pääparin iloisemmassa luonnehdinnassa. Tämä näkyy myös Davisin uusintaohjauksessa. Hannu ja Kerttu tanssahtelevat näyttämöllä luontevan lapsekkaasti tai purkavat pelkojaan estottomasti (koreografia: Linda Dobell / Jarry Glavin). Näkemässäni kakkosmiehityksessä osia lauloivat Emma Mustaniemi ja Polina Liiv. Nälkiintyneiltä lapset eivät näytä, ja vielä vähemmän Maiju Vaahtoluodon kipakasti komenteleva äiti ja Samuli Takkulan nahjus isä.
Lempeämpää satutunnelmaa tuovat lasten iltarukous sekä Nukkumatin ja Kastekeijun roolit (säteilevän lyyrinen Annami Hylkilä). Roland Liiv teki noidasta räävittömän trans-hahmon ja sai yleisön hykertelemään niin äänellisellä liioittelulla kuin ilkeilevällä näyttämötyölläkin. Uuniin – ja käristyneenä kimpaleena lasten ruokapöytään – noitakin sitten päätyy. Oopperan lapsikuoron vapautunut laulu päättää synkän teoksen toivoon.
Esityksessä käytetään Mikko Koivusalon suomennosta. Se kuitenkin jäi enemmän tekstityslaitteesta nähtäväksi kuin kuultavaksi, sillä varsinkin pääparin ääntämyksestä ei juurikaan saanut selvää.
Oopperan suosion pääsyyn kuuluu Humperdinckin musiikki, jossa yhdistyvät luontevasti lasten rallatukset ja Wagnerin orkestraalinen uhkeus suurine orkestereineen. Selkeitä Wagner-viitteitäkin voi löytää, muun muassa Nürnbergin mestarilaulajista sekä Siegfriedistä. Noita keittää soppaansa kuin Siegfried takoo miekkaansa, ja äiti kiljahtelee kuin valkyyria ikään.
Antony Hermus johti energisesti, mutta usein orkesteri peitti laulajia. Tasapaino olisi vaatinut tarkempaa hienosäätöä. Kansallisoopperan akustiikka on vaikea, varsinkin siihen tottumattomille.
