Jos on joskus sattunut pohtimaan, millaista olisi ollut tehdä muistiinpanoja Mozartin, Berliozin, Gershwinien, Duke Ellingtonin ja Leonard Bernsteinin keskustellessa musiikista, John Adamsin vaikuttava kultarynnäkköooppera Girls of the Golden West (2015-17/2022) tarjoaa siihen oivallisen vastauksen.
Teos lukeutuu säveltäjänsä hienoimpiin, kuten voitiin todeta helmikuussa Walt Disney Concert Hallissa Adamsin johtaessa oopperan uusittua laitosta kahdessa Los Angelesin filharmonikoiden konsertissa. Solisteina kuultiin kuutta oopperan vuoden 2017 San Fransicon ensi-iltaproduktion mainiota laulajaa, joiden rinnalla esiintyivät erinomainen mezzosopraano Daniela Mack sekä Los Angeles Master Choralen upeat tenorit ja bassot.
Peter Sellarsin moninaisiin aikalaislähteisiin pohjaavan libreton inspiroimana Adams on säveltänyt oopperan, joka voidaan kiistatta lukea amerikkalaisen ohjelmiston huippuihin. Teoksen elinvoimaisuus tuo mieleen Mozartin ja Berliozin, nokkeluus puolestaan Gershwinin veljekset. Kekseliään tarttuva rytmiikka taasen linkittää oopperan Ellingtonin ja Bernsteinin maailmoihin.
Olisi silti väärin sanoa, että Adamsin musiikki kuulostaisi keltään muulta kuin Adamsilta itseltään. Girls of the Golden Westin idiomaattisen ketterät melodiakaaret, alati tahtilajia vaihtava rytmiikka, purevat harmoniat ja virtuoosinen orkestraatio ovat kaikki säveltäjänsä näköisiä.
Kaksinäytöksisen oopperan monikerroksinen libretto kokoaa yhteen varsin erilaisia ensikäden kuvauksia kultarynnäkön todellisuudesta kaikessa hurmiossaan ja raadollisuudessaan. Näiden keskiössä ovat nuoren massachisettsilaisen Louise Clappen taiteilijanimellä Dame Shirley kirjoittamat kirjeet, joiden myötätuntoiset ja usein napakat huomiot kietoutuvat Ramón Gil Navarron ja Frederick Douglassin teksteihin, avaten näkökulmia niiden ihmisryhmien kokemuksiin, joita perinteinen amerikkalainen narratiivi ei ole liiemmin huomioinut.
Librettoon ovat löytäneet tiensä myös Mark Twain ja William Shakespeare, joiden sanojen kautta aukeaa jälleen uusia maailmoja. Tärkeitä herätteitä ovat tarjonneet myös monet kultarynnäkön aikana sepitetyt laulut, joiden sanoitukset kaikuvat useammassakin oopperan avainkohtauksista.
Huomiotaherättävintä Girls of the Golden Westissä on kuitenkin sen hämmästyttävä ajankohtaisuus. Vaikka oopperan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1850 tienoille, voisi se yhtä hyvin kertoa omasta arjestamme, jonka epäkohtia #me too, black lives matter ja stop asian hate ovat nostaneet esiin. Kuunnellessaan vihaan lietsottujen valkoisten miesten kuorojen pauhua ei voi olla ajattelematta tammikuun kuudennen päivän Capitol-hyökkäystä ja trumpismin syviä juuria amerikkalaisessa yhteiskunnassa.
Vastapainona ooppera kuvaa myös voimaantumista, rakkautta ja Kalifornian luonnon häikäisevää kauneutta tavoilla, jotka tekevät teoksesta kerrassaan vangitsevaa musiikkiteatteria, kirpeää huumoria unohtamatta.
Marraskuun 2017 San Franciscon oopperan kantaesityksen jälkeen Adams on uusinut oopperaansa kahdesti. Alankoimaiden oopperan Euroopan ensi-iltaa varten säveltäjä kirjoitti ensimmäisen näytöksen päätöksen uusiksi tiivistäen draaman jatkuvuutta näytösten välillä. Viime syksyn toisen revision yhteydessä Adams teki partituuriin laajempia muutoksia, joiden yhteydessä jälkimmäinen näytös lyheni yli puoli tuntia, ja kerronta tiivistyi ilman, että oopperan moniäänisyyttä jouduttiin karsimaan.
Roskakoriin päätyi toki muutamia todella mehukkaita katkelmia, kuten vaikkapa veronkerääjän surullisesta kohtalosta kertova kohtaus, mutta nämä menetykset kompensoituvat moninkertaisesti teoksen vahvistuneiden jännitteiden myötä. Vaikka useampikin kuulija jäänee kaipaamaan jo vuoden 2018 revisiossa poistunutta Lola Montezin hämähäkkitanssia, joka, sivumennen sanoen, jatkaa elämäänsä Marin Alsopin johdolla kantaesitettynä orkesterikappaleena Lola Montez Does the Spider Dance (2016), kerronnan elinvoimaisuus ajaa kuitenkin oopperan kokonaisuudessa yksittäisten numeroiden edelle
Elinvoimasuutta Girls of the Golden Westin kolmannesta ja näillä näkymin lopullisesta versioista ei todellakaan puutu. Nonesuch Recordsin oopperan odotettua albumijulkaisua silmällä pitäen tallentamat Los Angelesin kaksi esitystä palvelivat tarkoitustaan mitä erinomaisimmin säveltäjän, laulajien, kuoron ja orkesterin pistäessä parastaan. Vaikka harjoitusaikaa oli ollut hädin tuskin kuutta päivää, Girls of the Golden West oli esittävän säveltaiteen juhlaa.
Ensimmäinen näytös avautuu Ryan McKinnyn jylhän bassobaritoniäänen henkilöimän mainari Clarencen kuvauksella kultaryntäyksen miehisestä selviytymistaistelusta Mark Twainin sanoin. Tämä perinteinen kerronta saa kuitenkin rinnalleen pian toisen näkökulman, jonka tarjoaa sopraano Julia Bullockin hienosti myötäelämä Dame Shirley, jonka tarkkanäköiset havainnot ja järkähtämätön moraalinen kompassi toimivat oopperan omatuntona.
Seuraavaksi kuulija tapaa Ned Petersiin, orjuudesta vapautuneeseen cowboyn, jonka kunnioitusta herättävä olemus henkilöityy vahvasti bassobaritoni Davóne Tinesin syvän vivahteikkaaseen ääneen. Adamsin taito luoda jokaiselle oopperan hahmolle oma, tarkoin punnittu musiikillinen identiteettinsä on vahvasti läsnä alkutahdeilta saakka. Kerronnan edetessä henkilöt saavat tilaa kehittyä entistä monisyisemmiksi, mikä on olennainen osa Girls of the Golden Westin mukaansatempaavuutta.
Toinen kohtaus esittelee yleisölle Joe Cannonin, oopperan keskinkertaisen valkoisen miehen, josta huokuva toksinen maskuliinisuus saa tenori Paul Applebylta ikimuistoisen tulkinnan. Aikalaisballadiin perustuva Joe on täydellinen luuseri, jonka edesottamukset alkavat komediana ja johtavat tragediaan; raiskauksen yritykseen, jonka yhteydessä hänet puukotetaan hengiltä. Tästä käynnistyy irvokas, tositapahtumiin perustuva näytösoikeudenkäynti, jossa Joen uhri, Daniela Mackin kouraisevan mezzon kuvaama Josefa Segovia tuomitaan hirtettäväksi.
Oopperan kohtaamispaikassa Empire-hotellin Rich Barissa työskentelee myös kiinalainen prostituoitu Ah Sing, joka hallitsee ammattinsa suvereenisti, mutta etsii samalla tietään ulos kohti sisällökkäämpää elämää. Yllättävää kyllä, kaikista baarissa notkuvista miehistä juuri Joe rakastuu vilpittömästi Ah Singiin nousten puolustamaan tätä mainarijoukkoa vastaan toisessa näytöksessä. Juuri tämä monikerroksisuus tekeekin Girls of the Golden Westinhahmoista monin tavoin samastuttavia.
Viimeisenä, joskaan ei vähäisimpänä tarinaan kuuluu baritoni Elliot Madoren oivallisen pohdiskeleva meksikolainen Ramón, Empire-hotellin baarimikko ja mainio ihmistuntija. Josefan ja Ramónin rakkauden hetkiä kannattelevat oopperan aistillisimmat sävelkulut, tuoden ripauksen intiimityttä Rich Barin muutoin räiskyvään karheuteen.
Los Angeles Master Choralen 28 verratonta laulajaa elävoittävät oopperan lukuisia hienoja kuorokohtauksia, joiden lomassa mainarit esittäytyvät kuulijalle ensin Berliozin La damnation de Faustin (1845-46) Auerbachin kellarin juomareiden ja Bernsteinin Candiden (1956) venetsialaisuhkapelureiden kalifornialaisserkkuina muuttuen lopulta televisiokameroiden edessä Capitoliin hyökänneen verenhimoisen väkijoukon hengenheimolaisiksi.
Toisen näytöksen huipentumiin lukeutuvat oopperan kaksi suurta apologiaa, joiden syvästi mieleen painuvia sanoja kannattelevat teoksen kenties vaikuttavin musiikki. Nedin kolmannen kohtauksen ravisteleva The Fourth of July is yours, not mine -puhe saa mainariyhteisön karkoittamaan hänet kaupungista, kun taas viidennen kohtauksen kulminaatiopisteessä Josefa kohtaa syyttäjänsä voimallisella You would have me immaculate -puolustuksellaan. Molemmat kohtaukset on puettu musiikiksi syvän vilpittömästi, ja niiden sanat kaikuvat mielessä pitkään Adamsin sävelittämissä asuissaan.
Oopperan reflektiivinen epilogi on Julia Bullockin ja orkesterin voimannäyttö. Viimeisenä iltana ennen lähtöään Rich Barista Dame Shirley pohdiskelee tuota eriskummallista brutaaliuden ja kauneuden yhteeenkietoutumaa, jonka parissa hän on elänyt kahden vuoden ajan. Adamsin läpikuultava musiikki kiertyy auki häilyvien harmonioiden ketjuna, jonka maailmassa on jotakin myöhäiseen Sibeliukseen viittaavaa. Bullockin laululinja leijuu harsopilven lailla laskeutuen lopulta viimeiseen sanapariin, ”fathomless beauty”, toistaen sitä hienovireisesti ennen haipumistaan hilaisuuteen.
Adamsin orkesteriin kuuluvat kolmet puhaltajat, poikkeuksena viisi cornistia, lyömäsoittimisto, josta löytyvät lehmänkellot, bassorummut, pikkurumpu, temppeliblokki, symbaalit ja tam-tam, haitari, piano, kitara ja nelisenkymmentä jousisoittajaa. Orkesterisatsi on tulvillaan niin tarttuvia melodioita, epäsäännöllisiä aksentteja kuin kirpeitä harmonioitakin. Säveltäjän johdolla LA Phil puki orkesteripartituurin leiskuviin sointiväreihin, joiden palettia pikkolo, englannintorvi, bassoklarinetti ja kontrafagotti mainiosti laajentavat yhdessä kitaran ja haitarin kanssa.
Viimeisen silauksen sointikuvaan antoi Mark Greyn hienostunut äänisuunnittelu, jonka puitteissa laulajien taidokkaan huomaamaton mikrofonivahvistus ja joukkokohtauksia vahvistava äänirata sulautuivat kokonaisuuteen saumattomasti.
Los Angelesin konserttiesityksiä voikin liioittelematta pitää aikamme oopperan virstanpylväitä. Kiitos tulevan levytyksen, niistä pääsee nauttimaan myös laaja kansainvälinen yleisö.
Jari Kallio
