Helsingin juhlaviikoilla on tänä vuonna kolme painopistettä: Tanssin talon komea haltuunotto kansainvälisillä vierailuilla, tapahtuman viimeiselle viikolle sijoittuva klassisen musiikin festivaali Musiikkitalossa sekä uusi festivaalipuisto esityksineen Huvilan vieressä Tokoinrannassa.
Tanssin satsaus on enemmän kuin tervetullut, ja se keskittyy kahden koreografin, Wayne McGregorin ja Boris Charmatzin töiden esittelyyn. Avajaispäivänä perjantaina Tanssin talossa nähtiin klassispohjaisen nykytanssin yltäkylläistä vyörytystä, kun McGregorin ryhmä esitti hänen teoksensa Book of codes. Esityksestä sai lähteä kaikki aistit kylläisinä.
Se on visualisesti häikäisevä ja tanssillisesti korkeaoktaaninen kokonaistaideteos. Liike on elimellinen osa islantilaistanskalaisen kuvataiteilijan Olafur Eliassonin lavaste-installaatiota, joka muuntuu erilaisin peilein, lasiseinin ja prismoin. Rob Hallidayn luomat valot laajentavat sen perspektiivejä, ja pulssillisesti kaiken sitoo yhteen muusikko-tuottaja Jamie xx:n elektroninen äänimaailma. Aistiärsykkeet kiihottavat toisiaan, fyysisyys ja tilallisuus yhdistyvät, ja paikoin mittaillaan jopa keinotodellisuuden avaruuksia.
Teos alkaa pimeästä, ja tanssijoiden raajoihin kiinnitetyt valot luovat kuvan liikkuvista tähtikuvioista. Ne kiteytyvät timantin lailla säihkyviksi kukan heteen muodoiksi, joista työntyy esiin käsiä. Alkutilasta on siirrytty luontoon. Sitten on inhimillisyyden vuoro, kun puolialastomat tanssijat alkavat luoda kontrapunktein lomittuvia ryhmäliikkeitä, josta alkaa vähitellen erottua yksilöllisempiä suunnan etsimisiä ja parinmuodostuksia.
McGregorin liike perustuu klassiseen balettiin mutta luo rikkaine kombinaatioineen ja kehon käyttöineen oman tyylinsä. Teoksen alkupuolella voi nähdä urheilullista joukkuehenkeä, eikä sotakaan ole mielikuvista kaukana. Ollaanko antiikin Kreikassa? Vähitellen siirrytään kohti nykypäivää, kun tanssijat saavat vaatteet ylleen ja musiikki sysää tanssin teknobiittiin, jonka liike-energia tuntuu loputtomalta.
Olafur Eliassonin peilit monistavat liikettä niin, että rajat hämärtyvät paitsi fyysisen ja heijastuvan todellisuuden niin myös yleisön ja esiintyjien välillä. Tämä vie ajatukset virtuaalitodellisuuteen – McGregor on ollut kiinnostunut sen ja keinoälyn hyödyntämisessä tanssissa. Tanssin talon Erkko -salin jyrkkä katsomo sopii täydellisesti teoksen kaleidoskooppimaisten kuvien esiin tuomiseen.
Jamie xx:n musiikki tarjoaa tartuttavan pohjan tanssille. Minimalistinen rytmipulssi ei ole sen ainut elementti, vaan se operoi myös tekstillä ja saa intiimiä virettä pianon ja lauluäänen kumeasointisista heijastuksista. Näissä kohdissa myös tanssijat rauhoittuvat hektisestä liikevirrasta keskinäisiin kohtaamisiin.
Teos sai alkunsa Jonathan Safran Foerin kirjasta, joka syntyi Bruno Schulzin Street of Crocodiles -romaanin inspiroimana. Foer käytti alkuperäisestä tekstistä osia; loput hän ”leikkasi” pois kirjasta niin, että veistoksellisen teoksen sivuilla on tekstin lisäksi reikiä. McGregor esimerkiksi kertoo koreografioineensa jokaisen sivun kirjasta. Välillä hän käytti tekstin kirjaimellista merkitystä, toisinaan taas kirjan kerrostuneita tiloja ja tunnelmia.
Book of codes –teoksen katsojan ei oikeastaan tarvitse tietää mitään tästä lähtökohdasta, sillä tanssi toimii omillaan, ilman kirjallisia viitteitä. Tanssi luo kuvaa evoluutiosta ja menneen ja nykypäivän kohtaamisista. Paikoin baletin peruskaura eli parisuhteiden dynamiikan luotaus nostaa päätään. Vain joskus tuntuu, että koskahan tämä loppuu, mutta kyseessä ei ole ainesten köyhyys vaan aistien turtuminen runsauteen.
McGregorin ryhmän nuorten tanssijoiden virtuositeetti, kestävyys ja voiman ja herkkyyden liitto olivat henkeäsalpaavaa katsottavaa – puhumattakaan heidän kehojensa kauneudesta. Yhtään rumaa tai epätäydellistä liikettä ei ollut nähtävillä. Tämä loi teokseen positiivisen energian ja elämänmyönteisen nosteen, jota balettidraaman häivähdykset eivät kyenneet tummentamaan.
Harri Kuusisaari
