Arvio: Kallion XIV nykymusiikkipäivät 19.1.2024, Pertin Valinta, Helsinki. Tolvi (ke.), Kuusijärvi, Kivistö (ke.), Rosenqvist (ke.), Laitinen, Kervinen (ke.), Kankaanpää.
Kriitikon työ on usein melko yksinkertaista. Musiikkikulttuureilla ja konserteilla on tietyt arvonsa ja käytäntönsä, ja teoksia, esityksiä sekä ulkomusiikillisia konteksteja arvioidaan pääasiassa niiden viitekehyksestä käsin. Välillä kuitenkin eteen tulee jotain, joka astuu koko kritiikin ajatuksen tuolle puolen tarpeeksi, jotta arvion kirjoittaminen alkaa tuntua merkityksettömältä.
Kriitikolle syntyy tukala olo siitä, että hän vapaaehtoisesti valitsi kirjoittaa kyseisestä aiheesta, vaikka hän ei voinutkaan etukäteen asiaa ennustaa. Mutta, kuten eräs ystäväni aikanaan sanoi, journalismi ei ole osakesijoittamista, jossa koetetaan olla trendejä edellä ja välttää riskejä, vaan juttujen tekemistä kiinnostavista aiheista. Ja korvaus maksetaan hyvästä tekstistä, ei nappiin menneestä konserttivalinnasta.
Uteliaat muusikot ry:n pyörittämän Tulkinnanvaraista-toiminnan raamissa järjestetyt Kallion XIV nykymusiikkipäivät (19.–21.1.2024) sisälsivät kolme tapahtumaa, teemanaan laveasti määritelty ”suomalaisuus”. Sunnuntain keskiössä olivat ”supersoittimet” eli laulaja-lauluntekijä Nikolai Blad sekä kolme yhteenkytkettyä ARP 2600 -syntetisaattoria. Lauantaina puolestaan kantaesitettiin Jukka-Pekka Lehdon ja Miika Hyytiäisen teokset, jotka olivat valikoituneet Suomen Säveltäjien jäsenille lähetetyn avoimen tilauskutsun perusteella.
Perjantain konserttiin oli valikoitu teoksia ”tasapuolisuuden nimissä” muilta kuin Suomen Säveltäjiltä. Tulkinnanvaraista-johtaja Juho Laitinen rakensi avauspuheenvuorossaan sillan myös outsider-taiteeseen, mitä korosti myös konserttipaikkana toimiva levykauppa / galleria- ja esitystila Pertin Valinta, jonka Pertti Kurikan Nimipäivät -punkyhtyeen jäsenet perustivat lopetettuaan yhtyeen.
Illan avasi Antti Tolvi omalla sooloteoksellaan in air, joka vei minimalismin äärimmilleen: taskuradion auki napsautusta seurasi niin pitkä hiljaisuus, että hetken luulin kyseessä olevan tekninen häiriö. Mutta ei: hädin tuskin kadun autojen melusta erottuvia Tolvin vaimeita vihellyksiä ympäröivät olemisen keskittyneet, jopa jännittyneet tilat. Yksittäisinä, hyvin lyhyinä ääninä kuultiin niin radion kohinaa kuin ääniraudan sukuista metallipalikkaa. Teos haastoi kuuntelun ja musiikin käsitettä John Cagen tai Pauline Oliverosin tyyliin. Jarmo Rosenqvistin Opus 1 oli myös rakenteeltaan hyvin yksinkertainen, on/off-mekaniikalle perustuva pitkien äänten ja taukojen vuorottelu Fibonaccin lukusarjan mukaisesti nousten ja laskien.
Jatkumoon asettui myös Janne Kivistön Sumussa, harmaista alueista, pisteistä ja viivoista koostuva graafinen notaatio, jonka Kivistö tulkitsi kehollisesti, haviseva tuulitakki yllään liikkuen ja vihellellen. Aloin intuitiivisesti verrata teosta aiemmin näkemiini performanssitaidetta ja musiikkia yhdistäviin teoksiin, ja ilmaisun (tahallinen?) kapeus ja rajallisuus alkoivat häiritä, tuoda mukanaan ajatuksen siitä, että päädyin vahingossa kirjoittamaan amatööritapahtumasta. [Jälkihuomiona mainittakoon, että Tolvi on kuitenkin tehnyt kokeellista musiikkia pitkään ja runsaasti – Kivistöstä en niin paljon tietoa löytänyt, mutta hänkin ilmeisesti on kyllä hyvin perehtynyt nykymusiikkiin ja kokeelliseen musiikkiin.]
Oma ajatukseni oli outo siksikin, että ohjelmassa kuultiin myös konventionaalisempia teoksia. Harri Kuusijärven muotoaan ja kestoaan muuttava, improvisatorinen Feeniks sekoitti todella kiinnostavasti akustisia ja elektronisia keinovaroja, saaden arvailemaan, mikä ääni on tuotettu mitenkin. Juho Laitisen Matka vei huomion sellon jousen tuottamien yläsävelspektrien vaihteluihin soittokohdan ja sattuman kautta, kun vapaiden kielten toistuva minimalistinen kvinttihyppely pysyi vakiona. Tuulikki Kankaanpään Transformations vuodelta 1984 oli klarinetisti Lucy Abrams-Husson soittamana ”perinteisintä nykymusiikkia”, mutta teeman itsepäisessä toisteisuudessaan ja soitannollisessa fyysisyydessään aika makea.
Mutta juuri tästä lähtikin liikkeelle alun pohdintani kritiikin relevanttiudesta. Olisinko suhtautunut Tolvin tai Kivistön teoksiin eri lailla, jos ne olisivat olleet vaikkapa Cagen sävellyksiä? Miksi kapearaamisuus sai minut kaipaamaan teokseen enemmän tasoja ja epäilemään älyllistä velttoutta tai riittämätontä käsityötaitoa? Jukka-Pekka Kervisen untitled (viola) 1 oli myös Morton Feldman -henkinen kokoelma yksittäisiä jousenvetoja, mutta suhtauduin siihen heti vakavammin, koska sen esitti Mari Viluksela, jo aiemmin minulle tuttu alttoviulun ammattilainen.
Olisiko suhtautumiseni ollut erilaista, jos etukäteen olisin paremmin tiennyt illan osittaisesta Fluxus-maisuudesta? Projisoinko teoksiin omaa ammattipiirien ulkopuolista ja satunnaista säveltäjyyttäni ja siihen kohdistuvaa itsekritiikkiäni? Olen pitänyt itseäni avarakatseisena genrejen ja ulkomusiikillisten rakenteiden suhteen, ja silti tulin kiusallisen tietoiseksi ennakko-odotuksistani. Enkä vieläkään tiedä, mitä muuta sanoa.
Santeri Kaipiainen
