Sibelius-viulukilpailujen kolmas finaalikonsertti. Amia Janicki, Sueye Park, Claire Wells ja Minami Yoshida, viulu. Helsingin kaupunginorkesteri, kapellimestarit Geoffrey Patterson ja Pietari Inkinen sekä Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestari Dima Slobodeniouk. Musiikkitalossa 29.5. Chin – Sibelius – Saariaho.
Sibelius-viulukilpailun viimeisessä finaalikonsertissa koettiin kaksi toisiaan tulkinnallisesti kontrastoivaa Sibeliuksen konserttoa sekä Kaija Saariahon ja Unsuk Chinin viulistisesti haastavat teokset
Erän avasi Amia Janicki Chinin viulukonserton (2001) solistisen vahvalla ja taidokkaalla esityksellä. Teos on pakattu täyteen vaativia moderneja soittotekniikoita. Kokonaiskuulokuvaltaan se on orkesterin sointia kekseliäästi laajentava – esimerkiksi lyömäsoitinsektiota käytetään siinä hyvin monipuolisesti ja mukana orkestraatiossa on myös cembalo.
Avausosa kehkeytyi energisesti yhteistyössä Helsingin kaupunginorkesterin ja kapellimestari Geoffrey Patersonin vakaan johtamisen kanssa. Janicki osoitti jälleen taitoa ja rohkeutta soittaa asiaankuuluvan ronskisti ja tarkoituksellisen repivällä ja terävän raa’alla soinnilla iskeviä akordeja – teos sopi juuri hänen soitettavakseen. Toisessa osassa sävelkieli odotuttaa kuulijaa – Janicki loi jälleen loitsumaista jännitettä mausteisella soinnilla, kuten myös Sibeliuksen konserton toisessa osassa edellisessä esityksessään. Tallan vierestä soitetut, efektimäiset trillien ja huiluäänten yhdistelmät tehostivat kokonaisuutta.
Kolmas osa, joka on kuin erilaisia iskeviä pizzicatoja, bartók-pizzicatoja ja napakoita aksentteja vilisevä rytminen viidakko, soi villinä. Janickin erinomainen ajoituksen taju pääsi siinä esiin. Viimeisessä osassa pakkautunut energia purkautui upeasti koko orkesterin voimin ja teos päättyi alun heijaaviin, korvat puhdistaviin huiluääniin.
Sueye Parkin Sibelius oli kuulijalle arjen yläpuolelle kohottava kokemus. Hän tarjoili viulunsoiton aatelia, alusta loppuun jalolla luksussoinnilla. Heti hurmaavasta pääteemasta lähtien tuntui, että tässä esityksessä on voittajapotentiaalia. Tulkinnallisesti näkemys oli teoksen soinnillisesti kirkasta ja heleää puolta korostava sisäisten jännitteiden sijasta – hehkuva sivuteema tuntui kuin kauas horisonttiin kurkottavalta.
Toisessa osassa Park teki levollisella, raikkaalla laulavuudella kuulijan olon helpoksi hengittää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Soittoteknisesti jousen rento lepääminen kielillä sai viulusta irti uskomattoman sileää, helisevää sointia – sibeliaanisesti sanottuna kuin puhdasta ensilunta.
Kolmannessa osassa tuntui, että Sibelius on Parkille jopa liian helppoa soitettavaa – vaikeimmatkin tekniset osiot olivat hänelle lastenleikkiä. Läpi konserton hän otti kylmähermoisesti aikaa saaden taiturikohdat soimaan – kaikki kuului, mikä on jopa harvinaista. Hän oli herkillä myös yhteistyössä Helsingin kaupunginorkesterin ja kapellimestari Pietari Inkisen kanssa ja mukautti aavistuksenomaisesti, ilmiömäisen nopeasti tarvittaessa fraseerausta. Yleisö oli odotetusti vaikuttunut.
Kaija Saariahon Graal théâtre -teoksesta kuultiin finaalien kolmas ja jälleen erilainen versio Claire Wellsin tulkitsemana – nyt musiikki soi aiempaa näyttävämpänä ja myös voimakkaampana orkesterin osuuksia myöten. Alun huiluäänet soivat Wellsin käsissä ilmavalla, kirkkaalla soinnilla. Teoksen siellä täällä pilkottavista laulavista melodialinjoista hän otti kaiken irti luoden niihin sulokasta kontrastia musiikin muutoin karheaan ja mystiseen sävelkieleen. Hän soitti vahvasti ulos efektimäiset glissandot, ja loi niillä lumoavan makeaa sitkoa läpi teoksen.
Radion sinfoniaorkesterin ja kapellimestari Dima Slobodenioukin kanssa yhteistyö toimi hyvin, joskin kokonaisuuden jäsennys tuntui nyt jonkin verran sirpaleisemmalta ja kaikessa volyymissaan tunnelmaltaan kevyemmältä verrattuna eilisen finaalikonsertin versioon – kokonaisuuden hahmottuminen on yksi taiteellisesti vaativan teoksen monista haasteista.
Toisessa osassa Wells leikitteli tallan läheltä soitettavilla iskevillä akordeilla korostaen ja jopa liioitellen niiden pistävyyttä. Kaiken kaikkiaan laajennetut tekniikat toimivat hyvin luontevasti hänen soittamanaan.
Illan päätteeksi kuullussa, Minami Yoshidan esittämässä Sibeliuksen viulukonserton esityksessä oli yleisön villinnyttä, vastaansanomatonta pakahduttavuutta. Hän soitti nyt konserton toista kertaa kilpailun finaalissa – vuonna 2015 myös RSO:n solistina, tuolloin kapellimestarina oli nyt tuomariston puheenjohtajana toiminut John Storgårds.
Yoshidan tulkinnallisessa näkemyksessä oli sisäistä kitkaa ja jännitettä, joka tarttui kuulijaan pääteeman tiheävibratoisesta, tiheätunnelmaisesta muotoilusta lähtien. Alkupuolen kuudestoistaosajuoksutuksissa Yoshida keräsi väkevää energiaa pyörremyrskyn lailla. Sivuteema sai aikaan kuulijassa kylmiä väreitä. Tulkinnassa tuntui olevan ikään kuin vastusta – vaikka materian vastusta ei teknisesti ollut lainkaan. Tulkinta tuntui myös tutulta – sen karhea dramatiikka toi mieleen Pekka Kuusiston ja Helsingin kaupunginorkesterin version vuoden 1995 kilpailuvoiton jälkeen.
Yhteistyö oli tarkkaa puolin ja toisin solistin, Radion sinfoniaorkesterin ja vakaan vahvasti orkesteria luotsanneen Slobodenioukin välillä. Orkesteri tuntui tekevän solistille esitystilanteen helpoksi.
Toisessa osassa Yoshidan koskettava, herkkä perussointi teki vaikutuksen. Kaksoisäänimelodiassa oli sitkoa ja syvyyttä – hän loi saliin keskittyneen, juhlavankin tunnelman.
Kolmannessa osassa oli luonnetta – Yoshida loihti siihen periksiantamatonta draaman tuntua. Teknisesti vaikeimmat osiot napsahtivat kohdilleen tarkasti. Valtavan voimakas tulkinta oli jopa ristiriidassa sen maanläheisen vaikutelman kanssa, joka televisiolähetyksen lisäksi salissakin nähdyissä esittelyvideoissa hänestä henkilönä piirtyi. Yleisö osoitti suosiotaan räjähtävästi.
