Arvio: Jan Lisiecki, piano ja Academy of St. Martin in the Fields Piano Espoon konsertissa Tapiolasalissa 29.10. Mozart, Beethoven.
Kanadalainen Jan Lisiecki on noussut nuorten pianistien tähtikaartiin, mutta ei niinkään telaketjutekniikalla kuin kaunosieluisella ja elegantilla soittotyylillään. Hän on sukujuuriltaan puolalainen, mikä ei tietenkään tee hänestä hyvää Chopin-pianistia, mutta juuri Chopin-tulkinnoillaan ja levytyksillään hän on saanut maineensa.
Lisieckin ote klaviatuuriin on luonnollinen ja laulavasti helmeilevä, ja musiikki hengittää hänen käsissään vapautuneesti. Tämä teki hänen vuoden takaisesta Chopinin nokturnojen levytyksestään yhden parhaimmista. Samat avut ovat tarpeen myös wieniläisklassikkojen tulkinnoissa, joten Piano Espoon vierailulta oli lupa odottaa paljon.
Lisieckin itsensä osalta odotukset täyttyivätkin. Beethovenin B-duuri pianokonserttoa (joka on numero kaksi, vaikka valmistui ennen kuin numero yksi) hän käsitteli aidon wieniläisittäin, elegantilla fraseerauksella ja melkein fortepianomaisella, kevyellä kosketuksella, mutta toi siihen myös aimo annoksen nuoren Beethovenin äkkiväärää huumoria ja vapaan keksinnän tuntua.
Lyyrisissä kohdissa ja etenkin hitaassa osassa Lisiecki loi aineettomasti leijuvia melodioita ja kadensseissa antoi keksintöjen pulputa ja pysähdellä, ikään kuin improvisoija-Beethoven olisi miettinyt, mitä nyt seuraavaksi tekisikään. Finaalin komediallisista tilanteista hän otti kaiken irti.
Mozartin ”Jeunehomme”-konsertossa, nro 9 Es, hän eläytyi täysillä nuoren säveltäjän voimantuntoon, melodioiden ja vaihtuvien tunnelmien ehtymättömään pulppuamiseen. Juoksutuksissa oli irtonaisuutta; helminauha välkehti koko ajan uusissa väreissä. Soitto oli kaunista mutta ei sievistelevää – retorinen puhuttelevuus ja oopperallinen tilannetaju olivat koko ajan läsnä. Mitäs tähän enää lisäämään – tarjolla oli luksusluokan nautinto.
Mutta. Mitä on tapahtunut Academy of St. Martin in the Fields -kamariorkesterille, joka Neville Marrinerin johtajakauden aikana tuli musiikin ystäville tutuksi laatusoittajistona? Tiesin kyllä, että kultakauden jälkeen se jäi aika lailla periodiorkesterien varjoon, eikä se oikein kyennyt vastaamaan huutoon aikana, jolloin wieniläisklassikkojen tulkintatapa mullistui.
Nyt kuitenkin toleranssi on taas lisääntynyt, eivätkä periodisoittimet ole oikotie onneen. Moderneista käyttävistä kamariorkestereista erityisesti nomadipohjalta toimivat Chamber Orchestra of Europe ja Gustav Mahler Chamber Orchestra – vain muutamia mainitakseni – ovat vieneet tyylitietoisuuden niin pitkälle, ettei tulos ole enää kiinni soittimista.
Vähän tätä lähestymistä oli havaittavissa myös Academy of St. Martin in the Fieldsin soitossa, sillä vibrato oli rajoitettua ja ote suora. Miksi soitto sitten kuulosti niin arkiselta, sanalla sanoen tylsältä? Tätä mietin koko konsertin alkunumeron, Mozartin g-molli sinfonian ajan.
Tarjolla oli mitäänsanomaton läpisoitto teoksesta, jolla on legendaarinen maine säveltäjän tummanpuhuvimpien joukossa. Eleganssi puuttui soinnista kokonaan, täsmällisyyden kanssa oli niin ja näin, kontrapunktiset kudokset olivat mössöä, eikä draaman langasta saatu kiinni.
En voinut tulla muuhun tulokseen kuin että orkesteri tarvitsisi kapellimestarin, joka muotoilisi tulkintaa, nostaisi yksityiskohtia, balansoisi ja loisi tulkinnalle profiilin. Ilman kapellimestaria soittaminen voi olla hyvinkin antoisaa, jos muusikoiden väliset sähkökentät saadaan toimimaan kamarimusiikillisen kommunikaation hengessä, ja esimerkiksi edellä mainitsemani kamariorkesterit ovat siihen päässeet.
Academy of St. Martin in the Fields selvästi vielä hakee suuntaansa tällä saralla. Se on viime aikoina työskennellyt etupäässä instrumentalistien, erityisesti viulisti Joshua Bellin kanssa, ja myös Jan Lisieckin soitto inspiroi muusikoita parempaan suoritukseen kuin sinfoniassa. Silti soitto tuntui edelleen jäykältä ja raskaalta. Siitä puuttui herkkä reagoivuus, jota pianistin koko ajan heittelemiin ärsykkeisiin vastaaminen olisi vaatinut.
Aina ei siis kuuluisa nimi takaa laatua. Tapiolasalin kotiorkesteri Tapiola Sinfonietta olisi soittanut paremmin.
Harri Kuusisaari
