Radion sinfoniaorkesteri on valmistautunut huolella huhtikuiselle residenssilleen Salzburgin pääsiäisfestivaalilla. Esa-Pekka Salonen johti vierailun pääteoksen, Musorgskin Hovanštšina-oopperan puolinäyttämöllisenä jo elokuussa Musiikkitalossa. Salzburgissa se nähdään Hollywood-tähti Simon McBurneyn ohjauksena. Festivaalin konserttiohjelmiin kuuluva Sibeliuksen toinen sinfonia kuultiin RSO:n konsertissa joulukuussa. Nyt oli vuorossa Mahlerin toinen sinfonia.
Tunnustan, että pieni epäily kävi mielessä, kun vierailuohjelma julkistettiin. RSO:lla on vain minimaallisesti kokemusta oopperaorkesterina, kun Salzburgin pääsiäisfestivaalin kaksi edellistä residenssiorkesteria, Dresdenin Staatskapelle ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri ovat maailman parhaita juuri sillä saralla. Mahler-orkesterinakin se kalpenee Berliinin ja Wienin filharmonikkojen rinnalla, joita Großes Festspielhausin lavalla on tässä ohjelmistossa totuttu kuulemaan.
Helsingin esitysten perusteella voi kuitenkin olla varma, että toisen luokan tavaraa ei vientiin ole menossa. Salonen oli kaikissa teoksissa trimmannut RSO:n huippuunsa, ja uskon, että paikan päällä näytön paikan tuoma jännite kohottaa esitykset vielä uuteen ulottuvuuteen. Kuuluisilla orkestereilla ei vastaavaa altavastaajan asemaa ole, ja niin oikeutettua kuin omanarvontunto onkin, se voi joskus kääntyä myös liiaksi itsetyytyväisyydeksi.
Rutiinin vaara voi tietenkin koskea suomalaisten tunnettua Sibelius-osaamista. Salosen ja RSO:n joulukuisesta Sibeliuksen toisen sinfonian esityksestä en löytänyt kovinkaan paljon uutta inspiraatiota – niin hyvä kuin se monilla mittareilla olikin.
Mahlerin toisen parissa venymisen ja ainutkertaisuuden tunne oli enemmän läsnä. Esa-Pekka Salonen on perehtynyt sinfoniaan syvällisesti, mm. Aix-en-Provencessa ja Pariisissa pyörineiden Romeo Castelluccin ohjaamien näyttämöesitysten koulimana. Niissä elämän ja kuoleman tematiikka sai uusia symbolistisia näkökulmia. Konsertissa kaikki syventyi puhtaasti auditiiviseksi, monikerroksiseksi elämykseksi.
Kun joku nuorempi kapellimestari käyttää Mahlerin ylösnousemuskertomusta omien tunteittensa ja orkestraalisten tehojen estradina, Salosella on aikaa keskittyä oleelliseen. Hän ei paisutellut eikä jäänyt mehukkaiden yksityiskohtien vangiksi vaan rakensi kokonaisuuden kuin suuren freskon. Silti matka kärsimyksestä ja epäilystä onnen hetkien kautta universaaliin pelastukseen oli pakahduttava.
Kokemus kuului siinä järkähtämättömässä tempoarkkitehtuurissa, jolle Salonen kaiken perusti. Avausosa eteni armottomana kuin kohtalo ilman, että tempoissa olisi luisteltu vastoin partituurin ohjeita. Nyt hautajaissaattueen tunne oli koko ajan läsnä. Toinen esimerkki tästä oli finaali, joka ei jäänyt episodimaiseksi vaan eri tasoineen – näyttämötakaiset, ylimaalliset äänet, kuoron ja laulusolistien visiot jne. – toteutui draaman suuntaa kadottamatta. Loppuhuipennus saavutti maksimaalisen tehonsa, kun polttoainetta ei käytetty liian aikaisin.
Beethovenin arkkitehtoninen tapa rakentaa sinfoniaa ”taistelun kautta voittoon” kuuluu niin teoksessa kuin sen tulkinnassa. Salonen antoi lyyrisille taitteille ja osille – kuten mezzosopraanon laulama maaginen Urlicht – aikaa hengittää.
Kolmannessa osassa, jonka innoittajana on ollut Des Knaben Wunderhorn -laulu kaloille saarnaavasta Antonio Padovalaisesta, oli huumoria ja virtaavan liikkeen eleganssia, ja RSO:n puhaltajien yhteispeli soittimilta toiselle pallotteluineen toteutui elohopeamaisesti. Karen Cargill ja Tuuli Takala lauloivat lauluosuudet herkin sävyin. Musiikkitalon kuoro hoiti osuutensa kunnialla.
RSO seurasi Salosen visiota herkeämättä ja nautti siitä tilasta, jonka kapellimestari muusikoille antoi. Puupuhaltimien lisäksi erityisesti vasket ja cornot kunnostautuivat kultivoidulla otteellaan.
Eli ollaanko huipulla, edellä mainittujen huippuorkesterien tasolla? Ei ihan. Viulusektion soinnin kvaliteetti jääkin yhä sangen kauas nistä. Varsinkin alkuosassa kuultiin sitä tutun viileää, suoraa ja väreiltään kapeaa sointia, jossa ei ole tarpeeksi muhkeutta eikä sulokkuutta.
Tosin suora sointikuva myös palveli kapellimestarin näkemystä – ei ruumisarkkujen äärellä koreilla. Asian toisena puolena on se, että RSO on otteiltaan tarkka ja muuntumiskykyinen, mikä kuluu pientenkin vivahteiden ja kapellimestarin haluaman fraseerauksen toteutuksessa. Saksalaiset orkesterit ovat sointikulttuuriltaan erilaisia, syvempiä, legatolähtöisempiä, joten on turha hakea täsmällisyyttä matemaattisena itseisarvona. Orkesteri ei ole kone vaan elävä organismi.
Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 13.3. Kapellimestarina Esa-Pekka Salonen. Mahler.
