Korona-ajan julkinen laulukielto on omiaan vain voimistamaan laulajien ilmaisupainetta ja halua esiintyä. Tämän purkaantumista saattoi kuvitella mielessään myös Kallion kirkossa Ylen välitettäväksi tehdyssä Händelin Messias-oratoriossa, joka kutistetusta kokoonpanosta huolimatta oli täynnä live-esityksen heittäytymistä ja riemua.
Kyseessä oli baritoni Aarne Pelkosen ja tenori Tuomas Katajalan tuottama produktio, johon he olivat koonneet kahdeksan laulajan kuoron ja seitsemän soittajaa neljän solistin lisäksi. Periaate oli siis sama kuin vuosi sitten esitetyssä Johannes-passiossa niinikään Kallion kirkossa ja Pelkosen ideoimana. Esitys on koettavissa Yle Areenalla. Itselläni oli mahdollisuus päästä kuusihenkiseen (!) yleisöön paikan päälle, ja täytyy sanoa, että live-tilanteen ainutkertaisuus humisevassa akustiikassa oli jälleen kerran omaa luokkaansa – balanssiongelmistakin huolimatta.
Messias-oratotiota oli lyhennetty kolmella vartilla parituntiseksi. Sovituksesta vastasi Markus Malmgren, joka samalla oli esityksen ”orkesterina” eli urkurina. Sitä tukivat kaksi viulistia, oboisti, kaksi trumpetistia ja patarumpali. Ideana oli tuoda orkesterisoittimilla solistista ilmettä, ja parvelta raikuvien trumpettien osalta se toteutuikin hyvin. Sen sijaan viulut jäivät ikävästi jalkoihin – olisiko edes kvartettia saatu aikaiseksi ja samalla urkujen volyymiä pienemmälle?
Suurempaa kuoroa sen sijaan ei kaivannut yhtään. Kokoon oli saatu huipputiimi, mukana mm. Tuuli Lindeberg, Juho Punkeri ja muita tunnettuja alan tekijöitä, ja laulu oli sen mukaista. Kamariyhtyemäinen läpiluultavuus ja yksilöllisyys toivat oratorioon intiimiä rikkautta, mutta laulajat osasivat fokustaa sointinsa myös huumaaviin yhteistehoihin.
Oratorio on tunnettu lähinnä parista kuoronumerostaan, joista Halleluja on klassisen musiikin suurimpia hittejä, mutta muuten se on suurelta osin hengellistä meditaatiota. Pastori Charles Jennesin teksti koostuu raamatun ja anglikaanisen rukouskirjan säkeistä, joissa ei ole draamaa luovia tapahtumia ja roolihenkilöitä vaan profetioita ja tiivistelmiä kristinuskon ydinteemoista, joiden tarkoituksena oli ottaa kantaa aikansa teologisiin kiistakysymyksiin.
Tämä reflektoiva ilme tuli tällä kokoonpanolla hyvin esiin, mutta silti aarioiden ja kuorojen loistosta ei jäänyt mitään puuttumaan. Viimeksi Messias kuultiin Suomessa vastaavanlaisessa pienen kuoron asussa The English Concertin toimesta Helsingin juhlaviikoilla. Siinä solistit tulivat kuoron riveistä. Samaa olisi voitu harkita Pelkosen & Katajalan tuotannossa, sillä solistien marssittaminen edes taas tuntui häiritsevältä.
Alkupuolella olisi mukaan kaivannut kapellimestaria, sillä tempollinen yleisote tuntui tasapaksulta. Malmgrenin muutamat kädenojennukset urkujen äärestä eivät oikein riittäneet. Silti edetessään esitys löysi luontevan flownsa. Kristuksen syntymään liittyvät kuvat saivat pastoraalisen lempeän, kevyen ilmiasun ja myös kärsimyshistorian paljas tragiikka välittyi ilman paatosta.
Katajalan tenori hiveli korvaa jo avausaarian Comfort ye my people toivontäyteisessä tunnelmassa, ja se soi tasaisen varmasti joka rekisterissä. Pelkosen laulussa oli jalosointista auktoriteettia, ja huippuna oli huumaava The Trumpet shall sound yhdessä trumpetisti Antti Joen kanssa.
Marjukka Tepponen lauloi sopraanoaariat todella säteilevästi. Ääni kuulosti vapautuneelta, ja joskus hänen oopperaesityksissään vaivannut vibratokin oli poissa. Mezzosopraano Jenny Carlstedtin ääni tuntui alussa olevan kateissa, mutta He was despised oli niin sisäistynyt tulkinta, että se anoi kaiken anteeksi. Livetilanteessa aarian taukoja kuunteleva draama toimi paljon pysäyttävämmin kuin tv-ruudulta.
Tällaisen kevytrakenteisen tuotannon kuvittelisi olevan sopiva kiertuekäyttöön. Suomessa riittää seurakuntia, jotka voisivat esityksiä tilaamalla auttaa koronasta toipuvaa freelancelaulajien ja muusikoiden isoa joukkoa. Yle ymmärsi vastuunsa tuomalla esityksen koko kansan kuultaville.
Harri Kuusisaari
