Katarina Ruckgaberin ja Sholto Kynochin liedkonsertti Klassinen Hietsu -sarjassa 16.4. Schubert, Schumann, Brahms, Mahler.
Lied- ja kamarimusiikin alkuperäisenä esitysympäristönä olivat usein kodit ja salongit. Eduksi musiikin välittymiselle voi olla, jos tätä kodikkuuden tunnetta voidaan jotenkin saada julkisiin konsertteihin. Klassinen Hietsu -konserttisarjassa se onnistuu. Jo paviljonkiin sisään astuessa sieraimiin leviää vastaleivotun pullan tuoksu, ja kahvia voi hörppiä konsertin aikanakin. Käsiohjelmia ei ole, vaan ohjelma on kirjoitettu seinälle. Yleisö ympäröi esiintyjiä niin, että läheinen kontakti säilyy joka kulmasta. Puisessa salissa on hyvä akustiikkaa, ja meri ja idyllinen hiekkaranta kutsuvat ikkunoista.
Festivaalien ja konserttisarjojen personallisuutta korostaa aina se, jos isännät ja emännät ovat henkilökohtaisesti läsnä jo tuloaulassa ja muutenkin matalalla kynnyksellä jututettavissa. Klassisen Hietsun organisaattorit – viulisti Eriikka Maalismaa, pianisti Emil Holmström ja kitaristi Petri Kumela – ovat paikalla paitsi taiteellisina vastaavina niin myös kahvin kaatajina ja oheistuotteiden myyjinä.
Sarjan ohjelmisto on ollut kamarimusiikkiin painottuvaa ja sangen kekseliästä, uutta musiikkia unohtamatta. Klassisinta resitaaliperinnettä edusti tämän kauden päättänyt Katarina Ruckgaberin ja Sholto Kynochin liedkonsertti Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja Mahlerin lauluineen, mutta sellaisena se on itse asiassa jo harvinaisuus – ainakin näin korkealla tasolla toteutettuna.
Laulajatar ja pianisti kietoivat yleisön pikkusormiensa ympärille, runokuvien ja tarinankerronnan pauloihin, ja iltapäivä muodosti nautittavan ja yhtenäisen kokonaisuuden. Keskiössä olivat romantiikan perustunteet, rakkauden hurman ja eroamisen kivun eri asteet toistuvien luontosymboleineen. Silti ne muodostivat emotionaalisesti niin monipuolisen kaaren, ettei mitään muuta toivonutkaan.
Ruckgaber on lyyristen oopperaroolien parissa meritoitunut laulajatar, joka hallitsee myös liedin vaatiman hienosäädön ja karakterisoimisen. Hän laulaa legatopainotteisesti ja antaa heleän äänensä resonoida vapaasti. Alun Schubertin liedissä tekstiä olisi voinut korostaa enemmänkin, mutta hän tavoitti silti tunnelmat ilmeikkäästi fraseeraten.
Klassinen Hietsu on saanut lainaksi vanhan, Paavo Berglundin käytössä olleen Bechstein-flyygelin, ja siinä on melkeinpä periodipianot mieleen tuovaa selkeyttä ja aristokraattisutta. Sholto Kynochi oli saanut siihen lyhyessä ajassa hyvän kosketuksen. Hänen tapansa luoda pianostemmoista dialogia, ei pelkkää säestystä, kertoo kokemuksesta liedin ja kamarimusiikin saralla.
Laulujen sanoja olisi voinut seurata sarjan kotisivulta, mutta harva viitsi, koska jo Ruckgaberin ilmeet olivat niin vangitsevia. Hän piti tiivistä katsekontaktia yleisöön ilman, että se olisi tuntunut tungettelevalta. Eläytyminen oli vahvaa muttei teatraalista. Schumannin Frauenliebe und Leben -sarjan tunteet hän tavoitti niin aidosti, ettei teoksen sanottu sovinistinen näkökulmakaan häirinnyt.
Brahmsin myötä taiteilijat vaihtoivat tummempaan pensseliin. Romanttisesti kuohuville lauluille toivat kontrastin säveltäjän viisi Ophelia-laulua, jotka hän teki alun perin esitettäväksi Shakespearen Hamlet-näytelmän välinumeroina. Ophelia pui niissä suhdettaan näytelmän miehiin yksinkertaiseen, aforistiseen tyyliin.
Lopuksi kuultu Mahlerin Wir geniessen die Himmlischen Freuden – säveltäjän neljännen sinfonian finaali, joka toimii myös irrallisena – sulki kaarroksen taivaallisiin iloihin, joihin ikkunoista tulvinut kevään valo yhtyi koko voimallaan.
Harri Kuusisaari
