Arvio: Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa 29.2. Johtajana Nicholas Collon, solistina Lawrence Power, alttoviulu.
Hienoa, että synkkänä maailmanaikana meillä on niin loputtoman optimistista tunnetta nostattava säveltäjä kuin Magnus Lindberg. Hänen uhkea ja virtuoosinen musiikkinsa toimii ilman kantaa ottavaa maailmantuskaa – vaikka kyllä hän näytti tämänkin puolen itsestään mielipidevankien syytöksiin pohjaavassa Accused-teoksessaan.
Lindbergin musiikin perusluonne on viime vuodet pysynyt saman kuuloisena. Se lähtee harmonisista pilareista ja yläsävelsarjoista, jotka määrittävät vuolaasti pulppuavaa aiheiden metamorfoosia ja jotka tuovat musiikkiin tonaalista soivuutta, vaikka ne eivät duuri-molli -tonaliteettiin ankkuroidukaan. Ei häntä silti itseään toistamisesta voi syyttää, sen verran monitasoista ja uusia käänteitä tarjoavaa musiikki aina on.
Sitä on mitä suurimmassa määrin myös uusi alttoviulukonsertto, joka kantaesitys RSO:n konsertissa sai salintäyden yleisön innostumaan. Harvoin nykymusiikkiteoksen solistia ja kapellimestaria on kutsuttu neljään kertaan lavalle kuten torstaisessa konsertissa. Ansionsa tässä on epäilemättä myös solistilla Laurence Powerilla, joka tarjosi sellaista alttoviulunsoittoa, jota harvoin kuulee: taiturillista, värikästä, irrottelevaa.
Alttoviulu on vasta viimeisten 50 vuoden aikana noussut soolosoittimeksi, ja suomalaisista säveltäjistä sille ovat konserttoja kirjoittaneet Jouni Kaipainen ja Kalevi Aho. Lindbergin teos on hyvin erilainen karaktäärien runsaudessaan ja vilkkaassa energiassaan – piirteitä, joita ei aina heti liitä tähän soittimeen. Sen harmoniat perustuvat pentatoniselle eli viisisäveliselle asteikolle. Säveltäjää kiinnosti siinä ”antigravitaatio” eli basso ei ole varsinaisen pohjana. Tämä on uutta Lindbergille, jonka musiikissa juuri bassot ovat usein luoneet rakenteelliset peruskalliot nopealiikkeiselle pintakuohulle.
Konsertto alkaa Lindbergille niin tutuilla vaskien pontevilla fanfaariaiheilla, että tulee jo mieleen, että tätäkö taas. Mutta ei sentään, vaan seikkailu alkaa saman tien. Solisti kelaa alussa pentatonista asteikkoa edes taas muunnellen. Mieleen tulee etäisesti Bela Bartok ja kansanmusiikki – ehkä myös siksi, että Powerin tapa soittaa on pelimannimaisen irtonainen, vaikkakin samalla kiihkeä ja syvällinen.
Vaikka konserton ainekset ovat selkeästi tunnistettavissa, Lindberg pistää ne jauhamaan sellaiseen metamorfoosimyllyyn, että tuloksena on koko ajan vaihtelevia kombinaatioita ja tekstuureja kuin kaleidoskoopissa ikään. Solisti ja orkesteri pallottelevat aiheita, ja erityisen paljon vipinää syntyy alttoviulun ja puhallinryhmän kesken.
Vastakohtaisten ainesten pyörre rauhoittuu keskivaiheella syvyyssuunnassa. Yhtenä lakipisteenä on solistin osin improvisoitu kadenssi, jossa hän tuntuu unohtavan hektisen yhteisön ja kääntyvän sisäänpäin, kunnes taas uudet soittimelliset taidonnäytteet kutsuvat puoleensa. Finaali huipentaa konserton loistokkaasti vaikkei se tuo dramaturgiaan varsinaisesti uutta vaan kiteyttää moninaisuutta.
Magnus Lindbergin maailmanlaajuisen suosion syy lieneekin paitsi musiikin soinnillisessa uhkeudessa, joka saa valtaansa elokuvamusiikin parissakin kasvaneet, myös sen monitasoisuudessa ja soittimellisessa kiitollisuudessa. Se antaa muusikoille mahdollisuuden loistaa. Harvoin olen kuullut sellaista sävyskaalaa, mitä Lawrence Power soittimestaan irrotti. Muhkea alarekisteri oli kuin mustaa multaa, ylärekisterin loisto kilpailee parhaiden viulistien kanssa, ja kaikki siltä väliltä – vaikka uusia soittotekniikoita ei olekaan tarjolla.
RSO ja Nicholas Collon olivat hermoherkästi mukana elohopeamaisessa menossa, ja silkka energia ja uuden löytämisen ilo saivat kuulijan valoihinsa.
Konsertin aloitti Cecilia Damströmin Teosto-palkinnon saanut ICE, joka ottaa kantaa ilmastonmuutokseen. Säveltäjä ei kutenkaan tyydy helppoon pamflettiin vaan operoi taitavin musiikillisen keinoin. Sulavaa jäätä kuvaavat jousiston sointikentät, jotka syntyvät Ligetin tyyliin toisiaan läheisesti hankaavilla, kitisevillä äänillä.
Tekstuurit muuttuvat, ja musiikki saa yhä repivämpiä sävyjä, kunnes keskivaiheilla kuuluu SOS-rytmi hätähuutona. Lopun laskeva eleet vihjaavat, että paluu ja luonnon säilyttäminen on yhä mahdollista. Damströmin sanoma meni perille ilman saarnaamista.
Olen aina pitänyt RSO:ta loistavana Lindberg-orkesterina mutta korkeintaan keskinkertaisena Brahms-orkesterina. Sen viulusektion soinnin kirkkaus, kapeus ja kovuus ei vain täytä odotuksiani saksalaisen romantiikan vaatiman muhkeuden ja värikylläisen hehkun suhteen – liekö syy soittimien laadussa vain soittotraditiossa. Nyt konsertin päättäneen Brahmsin neljännen sinfonian alku tuntui vahvistavan näitä käsityksiä.
Nicholas Collon tähtäsi klassissävyiseen, jäntevään Brahmsiin, mutta muodonnasta puuttui hellyyttä, intohimoa, viimeistelyä. Ikään kuin harjoittelu olisi jäänyt kesken. Loistavien puhaltajien soolot kuitenkin ilahduttivat kautta sinfonian, ja kolmannesta osasta lähtien esitys alkoi temmata muutenkin mukaansa. Sen esitysmerkintä, Allegro giocoso, toteutui purevasti. Finaalin passacagliaan perustuva muunnelmasarja sai emotionaalisen käänteensä Yuoki Koyaman kouraisevassa huilusoolossa ja sitä seuraavissa puhallinrepliikeissä. Suuren syksyn tunnelma kosketti, ja teos vai vaikuttavan lopun.
Harri Kuusisaari
