Arvio: Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa 30.11. Johtajana Kevin John Edusei. Mahler.
Afrikkalaistaustaiset kapellimestarit ovat häviävän pienenä vähemmistönä klassisen musiikin kentällä, mutta saksalainen Kevin John Edusei edustaa heitä ainakin puoliksi, sillä hänen isänsä on ghanalainen. Eudsei näyttäytyi Helsingin juhlaviikoilla toissa kesänä johtaen värillisistä soittajistoa koottua Chineke!-orkesteria ja teki hyvän vaikutuksen rauhallisella mutta sisäistä energiaa säteilevällä muusikkoudellaan. Nyt hän sai vielä isomman tilaisuuden, kun Tugan Sohiev perui esiintymisensä RSO:n kanssa, ja Edusei sai johdettavakseen Mahlerin seitsemännen sinfonian.
Teos on Mahlerin sinfonioista vaikeimmin koossa pidettäviä, sillä sen maailma vilistää yöllisissä maisemissa tavalla, josta ei helposti saa kiinni. Edusei selvisi tehtävästään niin suvereenisti, että pikaiset uusintakutsut ovat paikallaan. Hänen johtamisensa vuorenvarma selkeys loi musisoinnille raamit, mutta samalla se tuli vapauttaneeksi orkesterin kollektiivisen luovan voiman.
Vaikka sinfonia perustuukin pitkälti säveltäjältä tutuille marssi- ja tanssiaiheille, mukana on normaalia enemmän unen tai hallusinaation tasoja. Lemmekkäät kohtaamiset ja hirtehiset painajaiset, luontokokemukset ja alitajunnan pimeät onkalot, selkeä askellus ja irvokkaasti vääristyneet fragmentit peilautuvat toisiinsa. Pimeys ja valo taittuvat kautta sinfonian jännittävästi, ja kun valo ja C-duuri finaalissa vihdoin voittaa, se tekeekin väkinäisen vaikutelman. Se on selvästi tarkoituksellista todellisuuden tasojen kommentointia. Piileekö onni siltikin varjoissa?
Jos tässä asioiden runsaudessa alkaa huseeraamaan, punainen lanka katoaa. Kevin John Edusei muotoili taiteet ja karaktäärit esimerkillisen huolellisesti, mutta jos tulkinta olisi jäänyt tähän, se olisi ollut liikennepoliisin työtä. Hän pääsi kuitenkin myös pinnan alle vapauttamalla yksityiskohtien rikkauden ja luottamalla muusikoiden panokseen. Sinfonia olikin täynnä persoonallisia sooloja ja pieniäkin repliikkejä, joissa RSO:n muusikot, erityisesti puhaltajat, saivat loistaa.
Sinfonian avausosan houreinen marssiaskellus tuntuu useissa esityksissä vähän puuduttavalta, mutta nyt se sai koko ajan uusia tasoja, salaperäisiä valöörejä ja tilassa eri puolilta ja eri etäisyyksin sinkoilevia repliikkejä. Maagisia hetkiä ovat ne, kun yöllinen painostavuus kirkastuu tähtitaivaan näkyihin. Kahdessa Yömusiikki-osassa kapellimestari antoi tilaa rennommille aineksille, ja yön eri puolet, aistillinen kihelmöinti ja uhkaavuus olivat yhtä aikaa läsnä. Kolmannen sinfonian lehmänkellojen nostalgista funktiota jatkavat toisessa Nachtmusikissa kitara ja mandoliini.
Seitsemännen sinfonian scherzo on säveltäjän aavemaisimpia luomuksia viuhuvassa tuulessa lepattavine valssiaiheiden fragmentteineen. Sitä voi pitää Wienin rappion ja sortumassa olevan keisarikunnan kuvana. Osan esitysmerkintänä on schattenhaft, varjoisasti, mutta mielestäni Edusei ei toteuttanut niinkään tätä karaktääriä vaan teroitti ja kirkasti tekstuurin. Vaikutus oli julma.
Finaaliin kapellimestari otti hurjan vauhdin ja liioitteli äkkinäisiä temponvaihteluja. Se orkesteri, joka tästä sirkuksesta selviää, on hyvä. RSO ei jättänyt asiasta epäilystä.
Harri Kuusisaari
