Suomen alkuvuosi oli oopperan ja orkesterikonserttien suhteen niin totaalisen masentava turhien sulkemisten ja vatvomisten vuoksi, ettei auttanut muu kuin suunnata muualle – useimmissa Euroopan maissa kulttuuritarjonta pyöri normaalisti. Oma matkani suuntautui Lontooseen.
Aikamme tärkeimpiin oopperaohjaajiin kuuluva Katie Mitchell oli ohjannut Royal Operaan Händelin Theodoran. Kyseessä oli myöhästynyt kotiinpaluu, sillä oratorio kantaesitettiin siellä vuonna 1750, mutta seurue ei siihen sen koommin ole koskenut. Teoksen uudelleen löytymisessä tärkeää osaa näytteli Peter Sellarsin vavisuttava ohjaus Gyndebournessa vuonna 1996, ja sen jälkeenkin kristityn marttyyrin tarina on löytänyt paljon ajankohtaista kaikua.
Ei tietenkään voinut edes kuvitella, että Katie Mitchell olisi ottanut lähtökohdakseen alkuperäistä uskonnollista vainoa Rooman valtakunnassa. Tuotanto sai pahaenteistä ennakkomainosta, kun Royal Opera ilmoitti, ettei teos sovellu alle 16-vuotiaille, koska se sisältää ”seksuaalista väkivaltaa, ahdistelua, hyväksikäyttöä ja terrorismia”. Näkökulmaa kuvatiin ”feministiseksi”.
Mitään kovin rajua ei kuitenkaan ollut tarjolla. Mitchell oli siirtänyt tapahtumat nykyaikaisen valtion Rooman-lähetystöön, jonne kapinalliset kristityt olivat soluttautuneet päämääränään vallankumous. Theodora on muutettu passiivisesta vainon uhrista ja henkisestä kilvoittelijasta aktiiviseksi fundamentalistiksi, joka väsää yhdessä Irene-ystävänsä kanssa keittiössä pommia.
Chloe Lamfordin lavastus koostuu neljästä eri huoneesta, jotka liukuvat vuorollaan esiin: keittiö, juhlahuone, lihapakastamo ja punainen bordelli. Kristittyjen puuhat tiskien ja lattiamoppien kanssa tuntuvat vähäpätöisiltä joukkueen radikaaleja päämääriä ajatellen, mutta tämä arkisen ja triviaalin etäännyttäminen joksikin aivan muuksi on tuttu Mitchellin keino.
Nyt hän on kuitenkin tuonut mukaan entistä enemmän surrealismia käyttämällä hidastettua liikettä. Näissä pysäytetyissä kuvissa kapinalliset demonstroivat iskuaan, ja sellaiseen ooppera myös loppuu: uhrikuoleman sijaan Theodora kumppaneineen murhaa ahdistelijansa. Mistään tällaisesta ei Thomas Morellin libretossa ole hajuakaan, mutta se jätti sopivasti ymmälle.
Ja se varoitettu seksuaalinen ahdistelu – kyllä vain, Theodora viedään bordelliin raiskattavaksi kahden tankotanssia harjoittavan prostituoidun seuraksi. Mutta yhtä lailla hänen rakastettunsa Didymus joutuu hyväksikäytetyksi: roolia esittävä kontratenori Jakub Jozef Orlinski on pantu riisumaan itsensä joka näytöksessä. Hän vaihtaa bordellissa vaatteita Theodoran kanssa, jotta jälkimmäinen vapautuisi. Kohtauksen drag-huumori meni vaarallisille vesille, mutta kovasti se tuntui brittiyleisöä naurattavan. Ja saatiinpa taas ihailla Orlinskin sporttista kroppaa.
Ohjaus herätti monenlaisia kysymyksiä. Tavoiteltu feministinen näkökulma oli enemmän kuin perusteltu, mutta se vähän vesittyi sillä, että kuka terroristeja sympatisoisi. Alkupuolella ihmettelin, miten suuresti rakastamani Händelin aariat tuntuvat nyt niin pitkiltä, mutta ehkä sekin oli tarkoituksellista: kaikki muut kapinalliset odottavat kärsimättömästi, että jahkailu päättyy ja päästään toimintaan. Tämä tunne välittyi myös yleisöön.
Ristiriitaa musiikin kanssa? Totta kai, samoin kuin taivasnäyt bordellissa ja monet muut kohtaukset, mutta vastakkainasettelu oli tehty niin oivaltavasti, että se myös kutkutti.
Theodoran roolia laulanut Julia Bullock onnistui olemaan yhä aikaa viaton ja juonitteleva. Hänen ylärekisterinsä helisi, mutta keskirekisteri oli liian hento väkevään ilmaisuun.
Orlinski lauloi muuten hyvin, mutta hänellä ei oikein ole Fagiolin tai Jarousskyn taitoa venyttää äänen resonanssi fraasien loppuun saakka, mistä tulisi kastraateilta periytyvä loputtomien legatojen vaikutelma. Solistijoukon suurin tähti oli Joyce DiDonaton Irene, joka toi aarioihinsa myötätunnon voimaa. Lord to thee each day and night pysäytti ajan.
Gyula Orendtin Valens oli turhankin karski macho – vaikka rooli sellainen olisikin, äänenkäytön ei tarvitsisi olla. Ed Lyonin soinnikas baritoni oli edukseen Septimuksen roolissa, mutta ohjaajan päätös tehdä hänestä näin kaksinaamainen ja tunteeton vei pohjaa empatialta.
Barokkispesialisti Harry Bicket johti musiikin niin tyylinmukaisesti ja joustavasti kuin mitä moderneilla soittimilla on mahdollista.
Harri Kuusisaari
