Arvio: Tapiola Sinfonietta 2.9.2022. Ryan Bancroft, kapellimestari, Antti Tikkanen, viulu. Nyman (ke.), Bruckner.
Tapiola Sinfoniettan syyskauden avauksessa kohtasivat orkesterin kaksi taiteellista partneria, amerikkalaiskapellimestari Ryan Bancroft ja multi-instrumentalisti Marzi Nyman, joka tällä kertaa ei noussut lavalle solistina, vaan säveltäjänä.
Rytmimuusikkojen puolella lähes kansallisaarteen asemassa olevan Nymanin kasvava kiinnostus klassisen musiikin perimälinjaa kohtaan on näkynyt niin hänen orkesteri- ja kamariteostensa karttuvana luettelona kuin paluuna Sibelius-Akatemiaan sävellysaineiden penkille.
Viulukonserton Nymanilta tilasi Antti Tikkanen, johon törmää useammin kiireisenä kamarimuusikkona ja taiteellisena suunnittelijana kuin orkesterisolistina. Teostyypillä on oma historiallinen painonsa, joka välittyi myös Nymanin sävelkieleen: etenkin ensimmäisen osan kudos ja tonaalisesta irti rimpuileva harmoninen maailma veivät dramaattisuudessaan mielikuvat ennen kaikkea myöhäisromantiikkaan.
Satsi ja orkestraatio olivat uskottavaa, ja Nyman oli selvästi viettänyt paljon aikaa orkesterikirjallisuutta tutkien: scherzoisassa toisessa osassa olivat läsnä Šostakovitšin ja Stravinskyn uusklassiset haamut, ja finaalissa pystyi halutessaan kuulemaan Holstia, Verdiä ja John Williamsia. Kenties vaikutteita oli tietoisesti tai tiedostamatta tarpeen purkaa ulos ”systeemistä” tällä konsertolla? Mikäli näin on, odotan mielenkiinnolla sitä Nymanin orkesteriääntä, joka hiljalleen esille sulaa. Jotain ominta pystyi mielestäni kuulemaan ensimmäisen osan henkilökohtaisemmassa, haavoittuvaisemmassa suvannossa, jossa orkesteri harveni Tikkasen ohuiden, vibratottomien pariäänten takana; sitä oli läsnä finaalin painokkaan ostinaton yllä, kun Tikkasen tauoilla erotetut fraasit kehittelivät toisiaan kuin jamisoolon improvisaatiossa konsanaan. Myös orkesterin alle mykäksi peittynyt toisen osan otelautakäden täppäily oli omintakeinen visuaalinen elementti.
Vahvasti henkilökohtainen oli myös helmikuussa edesmenneelle Jaakko Kuusistolle omistettu kolmas osa, jonka aikana myös orkesterissa näkyi tavallista hartaampia kasvoja. Viulun pitkillä, vokaliisimaisilla legatolinjoilla ryyditetty osa sisälsi kaihoavan kauneuden ohella myös epätoivoisempaa, kirkastamatonta surua.
Konserton tärkeyden Tikkaselle aisti hänen soittonsa läpikotaisesta huolellisuudesta ja tulkinnallisesta intensiteetistä, joka oli huimaavaa kuultavaa. Samoin teoksen kuuli olevan tunnearvoltaan tavallista tärkeämpi myös muille soittajille, joille Bancroft vaikutti antavan hienosti luottamusta ja autonomiaa. Ratkaisu kannatti. Toisaalta Nymanin konserton latautuneisuus teki illan jälkimmäisen teoksen, Anton Brucknerin sinfonian nro 0, esittämisestä haastavan palan.
Sinfonia sai oudon järjestysnumeronsa, kun herkkänahkainen Bruckner poisti vuonna 1869 valmistuneen sinfonian kokonaan teosluettelostaan poikkipuolisen palautteen vuoksi ja kielsi sen esittämisen. Sen sävellyksellisissä ratkaisuissa on kuultavissa paljon hengenheimolaisuutta Beethovenin musiikilliseen eetokseen: yllättävän monimuotoisen avausosan ensimmäinen teema on piilotettu jousten arpeggioihin, ja aggressiivisen scherzon keskeltä löytyykin hidas ja lempeä trio.
Brucknerin musiikki jakaa tänäkin päivänä mielipiteitä vahvemmin kuin monet muut hänen aikakautensa kanonisoidut säveltäjät, ja itse kuulun niihin, joille se ei anna kauheasti. 50-minuuttinen sinfonia olisi ennen kaikkea saanut ilmaistua symbolisen tunneviestintänsä ytimekkäämmin; parhaiksi hetkiksi nousivat hienovaraiset käännekohdat, joissa onnellinen unelmointi kuulostaa paljastuvan katkeransuloisesti vain haaveiksi. Aivan kuin soittajista olisi aistinut, että viulukonsertto oli vienyt leijonanosan illan henkisestä kapasiteetista. Riippumatta Bancroftin hyvästä työstä oli Brucknerissa ilmassa enemmän rutiininomaisen soiton auraa – mutta käänteisen ohjelmajärjestyksen olisi vaikea kuvitella olleen myöskään parempi ratkaisu.
Santeri Kaipiainen
