Matilda riisuu aseista

 


Tampereen Työväen Teatterin Matilda-musikaalin nuoret esittäjät onnistuvat lähes mahdottomassa. Roald Dahlin rajuun lastenkirjaan täytyy olla oma suhde ja ymmärrys siitä, että nyt tehdään jotakin itseä suurempaa.

 

Puhu tyttö, puhu! Ja tyttö puhuu, selittää tarinoita ja ojentaa ihan pihalla olevia vanhempiaan. Matilda on älykäs pieni ihminen, jota isä ja äiti eivät rakasta.

Siinä on draama.

Brittikirjailija Roald Dahl (1914–1990) kirjoitti pahoja satuja, joista tuli niin suosittuja, että vanhemmatkaan eivät lopulta uskaltaneet jättää niitä lukematta lapsilleen. Jauhoin itse Dahl-kirjoja puhki tyttäreni iltalukemisena parikymmentä vuotta sitten. Elämä ei ollut silloin paisteisinta.

Dahlin kirjat naurattivat ja itkettivät. Matilda oli rakkain, sitten lennettiin Suuren kurpitsan matkassa. Lapsen mielikuvitus ja luottamus vievät eteenpäin mahdottomilta tuntuvina hetkinä. 

Nyt sinnitellään koronan kanssa. Mitä uskalletaan, mitä voidaan? Onko teatterissa käyminen turvallista?

Tähän musikaaliin kannattaa viedä lapset ja vaikka koko perhe isovanhempia myöten. Mutta lukekaa ensin Dahlin kirjoja.

Matildan puolentoista vuoden harjoitusrupeama Tampereella tuotti upean, koskettavan, aseistariisuvan esityksen, jossa lapset loistavat. Nämä alakoululaiset eri puolilta Pirkanmaata ovat tehneet työtä, oppineet sitoutumaan ja yrittämään yhä uudestaan mahdottomilta tuntuvia liikesarjoja ja ammattilaisellekin vaikeita kappaleita.

Sillä Matilda on vaikea musikaali kaikilla tavoin. Dialogissa älyn ja ymmärryksen pitää leikata, jotta sanaleikkejä sisältävistä pitkistä repliikeistä tulee ymmärrettäviä eikä paasausta. Tanssien pitää sujua varsinkin ryhmäkohtauksissa, jotta iskukyky ja rytmi säilyy. Ja mikä tärkeintä: on oltava aito lapsi.

Samuel Harjanne on ollut viimeiset viisi vuotta suomalaisen laitosteatterin musikaalituotantojen kultasormi. Kinky Bootseilla ja Billy Elliotilla hän loi maineensa jo kolme vuotta sitten. Ja nyt on pääosassa pieni tyttö. 

Otso Kautolle, Tampereen Työväen Teatterin johtajalle ja tyttösarjan isälle, ensi-illan standing ovation oli varmasti tähtihetki. Koronasta mennään yli lasten ja nuorten vuoksi ja heidän kanssaan. Heissä on myös teatterin tulevaisuus.

Ja kyllähän näissä Villa Murtaghissa, Alma Järvensivussa ja Helinä Puusassa, Matildan esittäjissä, pokeria ja poweria riittää. Ensi-illassa loisti Villa Murtagh.
Rooli on niin suuri, että tällä tytöllä täytyy olla vahva luottamus ei vain itseen, vaan myös ymmärrys siitä, että nyt tehdään jotakin itseä suurempaa. Pidetään teatteria pystyssä, noin esimerkiksi.

Nyt käydään nimittäin sotaa monella rintamalla, sallittakoon militaari termi.

On uskottava lääketieteen voimaan ja otettava rokote, jotta yhteiskunta pääsee taas toimimaan. On tehtävä kanssakulkijoita ilahduttavia juttuja, kuten taidetta, jotta elämä olisi elämisen arvoista. On mentävä eteenpäin, kohdattava toinen silmästä silmään ja koettava joukkovoima.

Poterossa odottamalla ei kukaan lopulta pelastu. TTT:n Matilda ja syksyn muut taidelaitosten avaukset ovat siksi niin tärkeitä asioita tällä hetkellä, nyt.

He tekevät hyvää sielulle. Matildan lisäksi sitä tekevät kaikki taitavat lapset kauhean Madame Trunchbullin koulussa. Kaikkialla, missä auktoriteetti latistaa heitä madoiksi, on uskallettava nousta tyranniaa vastaan.

Opettaja Honeyn (Pihla Pohjolainen) menneisyyteen ja rohkeuteen perustuu koko tarinan juoni.

Jani Karvisen Trunchbull on haarniskamekkoineen ja solmunutturoineen potenssiin viisi ihan järkyttävän ihanan pelottava tappajahai. Jyrki Mänttärin ja Anna-Maija Tuokon rouva ja herra Wormwood, itseään aina ja vain rakastavat vanhemmat, ovat salsavimmassaan ja itsehoidoissaan lumoavia turhakkeita. 
Ja varaäiti, Pihla Pohjolaisen opettaja Honey, hänen menneisyyteensä ja rohkeuteensa perustuu koko tarinan juoni, jonka nuori nero Matilda sepittämillään saduilla purkaa auki.

Pitkää ikää Matildalle, toivon juuri nyt. Tähän musikaaliin kannattaa lapsi viedä ja vaikka koko perhe isovanhempia myöten.

Anne Välinoro 

 

 

Edellinen artikkeliSan Francisco siirtyi suoratoistoaikaan
Seuraava artikkeliPopulaaritaidetta, osa 11: Mannerlaattojen murahtelua