Kuten tunnettua, moniäänisyyteen sen yhteiskunnallisessa merkityksessä herättiin kiinnittämään laajemmin huomiota klassisen musiikin maailmassa melko hiljattain. Paradoksaalisesti perinteistä ohjelmisto- ja konserttiformaattia ravistellut pandemia-aika näyttäisi vauhdittaneen kehitystä, olkoonkin, että vielä lienee turhan aikaista tehdä syvempiä johtopäätöksiä asiassa.
Niin tai näin, kuluneen kesän festivaalitarjontaa tarkastellessa voi havaita monia myönteisiä juonteita. Tämänkesäinen Luzernin Festivaali oli nostanut moniäänisyyden teemakseen, keräten koko moniviikkoisen tapahtuman englanninkielisen Diversity-otsikon alle.
Kyynikko ei välttämättä vielä otsikosta liiemmin lämpene, mutta ohjelmaa paikan päällä kokenut saattoi nopeasti aistia festivaalijärjestäjien olevan liikkeellä ihan tosissaan. Toki valikoiva kuulija saattoi edelleen halutessaan poimia ohjelmasta itselleen kokoelman hyvin perinteisen kaavan mukaisia, veneraabelien herrasmiesten tähdittämiä länsimaisen taidemusiikin kaanonia kertaavia konsertteja, mutta ei moniäänisyyttäkään tarvinnut etsimällä etsiä, päin vastoin.
Festivaalin avainhahmot, residenssisäveltäjä Thomas Adès sekä Artiste étoile titteleillä varustetut sopraano Golda Schultz ja säveltäjä-multi-instrumentalisti Tyshawn Sorey, edustavat kukin tahoillaan yhteiskunnallisen mainstreamin ulkopuolisia ryhmiä klassisen musiikin maailmassa. Luzernissa he olivat kuitenkin läsnä nimenomaan ammattiosaamisensa kautta, säveltäjinä ja esiintyjinä.
Sekä Soreyn että Adèsin sävellyksiä soitettiin festivaalilla laajasti, mukaan lukien tilausteosten kantaesitykset, joista vastasi Lucerne Festival Contemporary Orchestra, viime vuonna perustettu Festivaaliakatemian soittajista koottu oivallinen kansainvälinen ensemble.
Säveltäjien ohella LFCO:ta johti erinomainen sveitsiläis-australialainen kapellimestariElena Schwarz, joka yhdessä saksofonisti Timothy McAllisterin ja pianisti Kirill Gersteinin kanssa luotsasi muusikot hienosti läpi Soreyn vangitsevan Adagio (For Wadada Leo Smith) -saksofonikonserton (2022) ja Adèsin huikean videosäesteisen In Seven Days -pianokonserton (2008) haasteiden.
Yksi festivaalin puhuttelevimmista musiikillisista tuokioista rakentui valikoimasta Gustav Mahlerin lauluja, joita Schultz, Mythen Ensemble Orchestral -yhtye ja kapellimestariGraziella Contratto tarjosivat kuultavaksi eräänä sunnuntaiaamuna KKL Luzernin suuressa salissa. Tämänkin konsertin suhteen paljon melua olisi toki voitu pitää sukupuolen ja etnisyyden suhteen, mutta syvempiä virtoja saadaan ehkäpä paremmin valjastettua, kun musiikin tekemisen annetaan puhuu puolestaan.
Tyshawn Soreyta vapaasti siteeraten voikin todeta, että aidon moniäänisyyden äärellä ollaan silloin, kun artistien taustoista ei tarvitse enää tehdä numeroa, vaan diversiteetistä on tullut jokapäiväistä todellisuutta.
Tätä alleviivaamatonta, vähitellen arkipäiväistynyttä monimuotoisuutta edusti myös Helsingin kaupungiorkesterin, Andreas Haefligerin ja Susanna Mälkin Luzern-vierailu, jonka puittessa kuultiin niin 60-vuotispäiviään viettävän Dieter Ammannin uskomattoman virtuoosisen Gran Toccata -pianokonserton (2016-19) kuin Kaija Saariahon hienovireisen Vistan (2019-20) Sveitsin ensiesitykset.
Perinteisen maestromyytin tuolle puolen kurotti myös maineikas Lucerene Festival Orchestra esittäessään Beethovenia, Vivaldia ja Bartókia dynaamisesti konserttimestarinsa liidaamana vailla arvovaltaista maestroa, solistinaan israelilainen mandoliinitaitelija Avi Avital.
Olkoonkin, että tämän kirjoittajan Luzern-kokemus on vain yksi festivaalinarratiivi monien joukossa, osoittaa se kuitenkin klassisen musiikin maailmassa matkaavan kesänviettäjän valinnanvaran laajentuneen aikojen saatossa. Paljon on vielä matkaa siihen, että moniäänisyys muuttuu festivaaliteemasta itsestäänselväksi osaksi esittävien taiteiden arkea. Vaikka vauhdin soisikin olevan joutuisampaa, suunta on kuitenkin suotuisa.
Jari Kallio
