Hannu Linnun johtaman Tampere filharmonia ja Tero Saarinen Company toivat Sebastian Fagerlundin orkesteritrilogian Tampere-talon näyttämölle
Ensimmäisen täysimittaisen livetoteutuksensa perjantaina Tampere-talon isossa salissa saanut säveltäjä Sebastian Fagerlundin, koreografi Tero Saarisen ja äänisuunnitelija Tuomas Norvion yhteistaideteos Transit osoitti ilmaisuvoimansa niin musiikillisesti kuin näyttämöllisestikin. Tuotannon puitteissa Fagerlundin vuosina 2014-18 säveltämä orkesteritrilogia sai Hannu Linnun johtaman Tampere filharmonian käsissä oivallisen soivan asun, jonka lomassa Norvion elektroninen musiikki löysi hyvin paikkansa. Tero Saarinen Companyn puhuttelevaa näyttämötoteutusta vahvistivat Minna Tiikkasen tyylikäs valosuunnittelu ja Teemu Muurimäen puvustus yhdessä IC-98:n vangitsevan video-osuuden kanssa.
Vaikka Fagerlundin trilogian muodostavat orkesterikappaleet Drifts (2017), Stonework (2014-15) ja Water Atlas (2017-18) on sävelletty itsenäisiksi teoksiksi, löytyy niiden väliltä kuitenkin monia yhtymäkohtia niin materiaalin kuin valkohehkuisen soivan pinnan tasoilta. Olkoonkin, että kokonaisuus ei välttämättä ole yhtä tiivis kuin vaikkapa Elliott Carterin orkesteritriptyykki Symphonia (1993-96), Fagerlundin teoksista rakentuu kuitenkin orgaaninen musiikillinen kaari, jonka lumo pitää tiukasti otteessaan.
Tummanpuhuviin väreihin kiedottu trilogia on sävelletty suurelle orkesterille, jonka kokoonpanoon kuuluvat myös piano, harppu ja laaja lyömäsoittimisto. Teosten loitsunomaisissa pulsseissa ja kirpeissä harmonioissa on soinnillisesti jotakin aidosti pohjoista ja omaleimaista. Fagerlundin tapa kirjoittaa orkesterille on yhtäältä hyvin persoonallista ja idiomaattista. Syvissä pohjavirroissa tapaa siellä täällä muistumia Rautavaaran tonaalisuuden rajoilla väreilevistä harmoniosta, kun taas soivat pinnat ovat täynnä sähköistävää energiaa. Näistä aineksista syntyy vaikuttava musiikillinen jatkumo kerroksittaisista fanfaariaiheista ja ketteristä kuvioinneista aina hitaasti rakentuviin melodialinjoihin ja harmonisiin kiertoihin saakka.
Musiikista kohoava näyttämökuva on kuin silmien eteen avautuva konsertto, jonka alati muotoaan muuttavassa kerronnassa yksilön ja kollektiivin, kuvion ja taustan, välisillä jännitteillä on olennainen merkitys. Olkoonkin, että näyttämökuva on monesti hyvin paljas ja jopa dystooppinen, sen kalpeissa valokeiloissa voi nähdä myös varovaista toiveikkuutta, josta on kuitenkin riisuttu kaikki osoitteleva sentimentaalisuus. Liikkeen virtuositeettia kehystävät hienovireiset valaistus- ja videoratkaisut sekä asiaankuuluvan karhea puvustus, jolloin kokonaisuudesta muodostuu musiikkiin tiiviisti kietouten aito pyrkimys yhteistaideteoksen ideaalia kohti.
Transitin puitteissa Fagerlundin orkesteriteoksia ympäröivät Norvion elektroniset äänimaisemat. Vaikka pintapuolisesti tarkastellen nämä kaksi musiikillista kaikkeutta vaikuttavat olevan melko etäällä toisistaan, niiden dialogista rakentuu kuitenkin yllättävän ehjä kokonaisuus, jossa pelkistetympi elektroninen materiaali herkistää kuulijan orkesterimusiikin vivahteille.
Transitin johdanto ja jälkinäytös toimivat Norvion sommittelemina saumattomina siltoina hiljaisuuden ja Fagerlundin musiikin välillä. Makuasia kenties, mutta surround-äänentoiston voimakkuuden hienoinen kalibrointi astetta lähemmäs orkesterin dynamiikkaa voisi olla omiaan vahvistamaan siltaa akustisen ja elektronisen osuuden välillä entisestään. Siirtymät sähköisen ja sinfonisen maailman välillä toteutuivat kuitenkin hienovireisesti.
Orkesteritrilogian avaavat Driftsin varjomaiset mietelmät. Heti alussa kuullaan pianon ja harpun tummanpuhuva ydinmotiivi, joka kietoutuu patarumpujen, isorummun ja matalien jousten glissandokulkujen sävyttämään yösoittoon. Thaikongien kumiseva pulssi sysää orkesterin liikkeeseen kohti arktista auringonnousua, jonka puupuhaltimisssa ja löymäsoittimistossa tanssivat säteet valaisevat jousten soivaa autiutta. Kaukaisuudesta kantautuvat vaskien tervehdykset johdattavat soivan virtauksen kohti läpikuultavaa keskitaitetta. Puhallinsoolojen ja vibrafonin halkoman tekstuurin kietoutuu jousten syke ennakoiden kuohuvaa orkesterituttia. Koodassa laskeudutaan takaisin alun tunnelmiin, kunnes kellojen signaali ja jousten pitkät äänet tuovat harmonisen kierron päätökseensä. Lyömäsoitinten lyhyt loppuele vie 12-minuuttisen teoksen hiljaisuuden ytimeen.
Soivan draaman kierrokset nousevat Stoneworkissa, jonka vaskifanfaarit kutsuvat orkesterin vimmaisen tanssin pyörteisiin. Kerroksittain kehittyvässä avauksessa verkkaisemmat pohjahuojunnat sekä patarumpujen ja lyömäsoitinen kiihkeät sykkeet sinkovat musiikin kohti taivaita, joista laskeudutaan keskiosan vähäeleisiin mietteisiin, jotka toimivat alkuituina huikeille soololinjoille ja hienovireisille ostinatokuvioille. Soinnin kiihko syttyy uudelleen, ja orkesterin pauhu kohoaa huipennukseen, jonka laelta avautuvat uudet horisontit. Viidentoista minuutin matkan lähestyessä loppuaan musiikin virta miltei pysähtyy suurelle orkesteripadolle, jonka toiselle puolen tihkuu enää kapea sointivirta, joka sekin katoaa pian kuulumattomiin.
Kuten finaaliin sopii, Water Atlasissa hypätään suoraan koko orkesterin agitato capriccioso -kuohuun. Myrskyisä avaus liudentuu lopulta calmo misterioso -taitteeseen, jonka tyvenessä pinnassa viipyilevät heijastukset Driftsin ja Stoneworkin maailmoista. Aaltojen taas noustessa sinfonisen valtameren saaret ja niemekkeet tarjoavat hetkellistä suojaa Water Atlasinparikymmenminuuttisen valtameriseikkailun kesyttömillä ulapilla, joilla matkattaessa trilogian orkesterikerronta viedään hienoon päätökseensä.
Tampere filharmonian ketteryys ja omistautuminen sekä Linnun pistämätön kokonaisarkkitehtuurin taju ja yksityiskohtien hionta tekivät Fagerlundin orkesteritrilogiasta todellisen sointielämyksen. Teostenväliset soivat linkit saivat arvoisensa huomion, ja lähes sinfoninen jatkuvuus toi mukanaan monia oivalluksen hetkiä. Soinnin rikkaus ja tarkoin piirtyvät rajapinnat yhdistyivät.
Näyttämökuvan kouraisevan hauraan ekosysteemin kietoutuminen musiikin kerrontaan toteutui kauttaaltaan vaikuttavasti. Tuotannon eri osat sulautuivat liikkeen ja soinnin virtuoosiseksi vuoropuheluksi. Dramaturgia piti tiukasti otteessaan kautta koko puolitoistatuntisen teoksen saumattoman jatkumon.
Jari Kallio
