Cembalisti Marianna Henriksson ja koreografi Anna Mustonen ovat tekivät 2018 Pannuhalliin hienon Maria-vesperin, jossa muusikot, laulajat ja tanssijat löysivät yhteisen ilmaisun Monteverdin musiikin tahdissa. Uudessa Eros-tuotannossaan Tanssin talossa he jatkavat samaa varhaisbarokin aistillisten kurkotusten tematiikkaa. Pohjana ovat tällä kertaa Barbara Strozzin ja aikalaisten madrigaalit ja soitinteokset. Teos on Early Music Helsinki -festivaalia.
Ideana on etsiä kaipuun katkeransuloisia tiloja – hieman savolaiseen ”naatitaan ennen kuin laakastaan” -tyyliin, paitsi että eroottisten halujen purkautumista ei koskaan tule. Varhaisbarokin musiikissa dissonanssia ja muita harmonisia jännitteitä käytetään täyttymättömän rakkauden ilmaisuna. Sen korkea veisu on tietenkin Wagnerin ooppera Tristan ja Isolde, jossa ydinsointuun sisältyvä ylinousevan kvartin jännite purkautuu vasta neljän tunnin kuluttua lopussa, kuolemassa.
Eroksessa idea toteutuu musiikin tasolla hyvin, ovathan esiintyjinä barokki-ilmaisuun perehtyneet laulajat ja Suomalaisen barokkiorkesterin muusikot. Moniäänisissä madrigaaleissa mentiin nuottien mukaan, mutta sooloissa ja soitinosuuksissa mukana oli paljon vapauden tuntua, joka korosti improvisaatiomaista hetken elävyyttä. Tanssi sen sijaan tanssi jäi niin luonnosmaiseksi, että esitys muistutti enemmänkin affektielein ohjattua konserttia kuin tanssiteosta.
Mustonen ja Henriksson esittelevät projektinsa sivustolla Liquid Liestening -nimisen harjoitelman, jossa kuulija voi aistia, miltä musiikki kehossa tuntuu. Taustalla on varhaisbarokin ajatus, että ilman värähtelystä koostuva ääni kykenee vaikuttamaan kehoon muokaten sen eri nesteiden tasapainoa. Tätä herkästi koskettelemalla voi päästä käsiksi tunteiden psykofyysiseen olemukseen.
Tunnustelevaa mentaalisen harjoitelman tuntua oli Eros-teoksen alussa, jossa pari soittajaa soittavat Biagio Marinin teoksesta pelkkiä pitkiä ääniä, ja tanssija tekee hitaasti kurkottavia eleitä. Muiden muusikoiden ja laulajien tultua mukaan alkaa kiehtova matka 1600-luvun alun maailmaan, mutta koreografinen sanasto säilyy kautta illan yhtä vähäeleisenä. Musiikki tihkuu intohimoja, mutta tanssi jää haikailemaan introvertissa maailmassaan.
Erilaisen lisän liikeantiin tuo fagotin (tai tässä dulcimen) soittaja Jani Sunnarborg, joka on perehtynyt myös barokkitanssiin ja antaa lyhyen näytön tästä tyylistä. Eikö barokkitanssin hyödyntämisessä olisi ollut tie kiinnostavampaan ja musiikin kanssa keskustelevaan koreografiaan?
Mutta ei hätää, sillä saipa musiikki kerrankin tilaa – ja sen voisi suonut saavan sitä enemmän myös konkreettisesti, sillä oli turha istuttaa soittajia seinän laidalla, kun tyhjällä lavalla oli tilaa liiankin kanssa. Silloin kun laulajat oli käsketty tekemään samoja venytteleviä käsieleitä kuin tanssijatkin, se tuntui teennäiseltä, mutta kun Juho Punkeri ja Jussi Lehtipuu lauloivat lattian tasolla, kiemurrellen erotiikan kaipuussaan, yhteys runojen ja musiikin maailmaan oli selvä.
Strozzin ja Marinin lisäksi mukana oli mm. Tarquinio Merulan ja Giovanni Felice Sancesin musiikkia, mutta Strozzi oli silti ohjelman keskiössä. 1600-luvun alun kuuluisin naissäveltäjä olikin sensitiivisyyden mestari, mitä tulee harmonisiin värityksiin ja tunteiden alleviivauksiin. Eroottisia virityksiä riittää, mutta sukupuolikysymyksiä on käsitelty usein piilomerkityksin – aina ei voi sanoa, onko laulujen rakkauden kohde mies vai nainen.
Eros-esityksen ensimmäinen madrigaali oli Strozzin Canto di dela bocca, jossa Sirkku Rintamäki ja Teppo Lampela vielä kuvioivat estottomassa lemmenhuumassa. Toisessa madrigaalissa L’amante modesto mukaan tulivat myös Tuuli Lindeberg sekä Punkeri ja Lehtpuu. Siinä runon rakastaja on jo ajan etäännyttämä ja toivoo ”sen, joka on onnekkaampi kuin minä, nauttivansa sinusta”.
Godere a tacere ja Silentio nocivo ovat hyviä esimerkkejä sublimoitujen tunteiden tyylistä, mutta persoonallisimmillaan Strozzi on sopraanolle kirjoittamissaan sooloteoksissa. Lagrime mie oli esityksen dramaattinen käännekohta vieden kerronnan kaarroksen kohti kuolemaa, ja barokkilaulun keinot suvereenisti hallitseva Tuuli Lindeberg sai loistaa.
Nyt sublimaatio antoi tilaa jo parkaisuillekin, ja samalla löytyi vihoin jonkinlainen yhteys tanssiin, kun tanssija Eleni Pierides yhtyi duettoon voimallisilla, kouristuksenomaisilla eleillä. Samalla koko illan arkisina paistaneet perusvalot (suunnittelu Heikki Paasonen) alkoivat elää. Miksi vasta tässä?
Kaikki ei toki ollut pelkkää tuskaa ja hekumaa. Merulan Sentie´rete una canzonassa sama kansanomainen rallatus siirtyi laulajalta toiselle heidän vaeltaessa näyttämöllä ja siirrellessä soittimistoa oikealta laidalta vasemmalle. Paikoin soittajat hakeutuivat myös tanssijoiden ja laulajien kylkeen, mutta tätä kontaktia olisi voinut vielä pidemmälle.
Piia Rinteen pukusuunnittelu oli niin sekava yhdistelmä campia, teatraalisuutta ja arkisuutta, etten saanut sen tarkoitusperistä kiinni. Jussi Lehtipuun glamoröösi vaaleanpunainen kokopuku oli kuitenkin hieno. Niin hyvin kuin Erkko-Sali akustisesti toimikin, tuli mieleen, että Pannuhalli olisi sopinut paremmin myös tämän tuotannon tyyssijaksi, kun se ei juurikaan näyttämötekniikkaa tarvinnut.
Harri Kuusisaari
