Viime viikolla Marin Alsop teki odotetun debyyttinsä Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeella kolmessa konsertissa, joiden ohjelma oli osa orkesterin Paradise Lost? -biennaalia, jonka teemat kytkeytyvät luonnon kauneuteen ja uhanalaisuuteen sekä niiden jäsentymiseen niin oman aikamme musiikissa kuin varhaisemmassakin ohjelmistossa.
Lauantainen konsertti käynnistyi Outi Tarkiaisen tilausteoksella Day Night Day (2024), joka kuultiin ensimmäistä kertaa. Noin seitsenminuuttinen orkesterisävellys on osa Essenin Aalto-teatterin ja Kansallisoopperan tilaamaa Yön päivä -oopperaa, Tarkiaisen ja libretisti Aleksi Barrièren yhteistyötä, joka puolestaan pohjaa Niillas Holmbergin romaaniin Halla Helle (2021).
”Day Night Day on orkesteriteos pohjoisen valosta ja jäästä, joka talveksi valtaa maan, mutta heijastaa kevättalven valon kirkkaina spektreinä. Teoksessa kuullaan viitteitä kahdesta saamelaisesta sävelmästä – tenolaisesta Láve Nigá Ristenin joiusta, jota raottavat teoksen alkupuolen sordinoidut trumpetit, ja lopun puupuhaltimien hyräilemänä muunnelma vanhasta eteläsaamelaisesta kehtolaulusta Sjamma, sjamma”, säveltäjä kirjoittaa teosesittelyssään.
Tarkiainen käyttää isoa orkesteria. Alun kylmänä kimmeltävästä orkesterimaisemasta erottuu ensin klarinetin huhuileva soolo, johon puupuhaltimet vastaavat kaiun lailla. Sordiinotrumpettien joikuaiheita seuraavat celestan, harpun ja kongien repliikit, joiden keskeltä kohoaa jälleen sooloklarinetin aihelma toisintoineen ja kehitelmineen. Musiikki levittäytyy horisonttiinsa Sibeliaanisen patarumpu-urkupisteen kannattelemana häilyen taianomaisesti valon ja hämärän rajalla. Ääriviivat kirkastuvat ja vaskien hitaat aallot kerryttävät sointimassaansa asteittain kietoen koko orkesterin suureen nousuun, jota seuraa liudentuma kohti päätöksen kehtolaulua ja väreilevää hiljaisuutta.
Berliinin filharmonikoiden ja Alsopin esittämänä Tarkiaisen välisoitonomaiset tuokiokuvat piirtyivät ilmaan nyansoituina ja ilmaisuvoimaisina orkesterin tavoittaessa musiikin arktisen luonteen samalla luontevuudella kuin Hannu Linnun viimevuotisessa debyytissään johtamassa Kaija Saariahon Ciel d’hiverissä (2013), olkoonkin, että näiden teosten yhteydet ovat kenties enemmän hetkittäisiä ja pintapuoleisia. Keskittyneelle Day Night Daylle konsertin avausnumeron paikka ei ole ehkä otollisin, mutta siitä huolimatta teos vei keskittyneen kuulijan nopeasti omaan todellisuuteensa, jonka lumoissa viipyi mielellään.
Tarkiaisen tuotannon kokonaisuudessa Day Night Day löytää paikkansa osana sitä yhä kiehtovammaksi käyvää ilmaisullista jatkumoa, jossa voi aistia luonnonilmiöiden läsnäolon vailla pintapuolista parafraasia tai itsetarkoituksellista eksotiikkaa. Berliinistä Day Night Day jatkaa ensi vuonna Bostoniin ja aikanaan myös toiselle tilaajalleen eli RSO:lle ehtien rakentaa omaa elinkaartaan ennen itse oopperan ensi-iltaa.
Vuoden 2022 RSO-festivaalillakin säveltäjän johdolla kuultu Brett Deanin vaikuttava Fire Music (2011/2012) on noin puolituntinen aikaan ja tilaan levittäytyvä orkesterifresko, joka on sävelletty Australian helmikuun 2009 pensaspalojen uhrien muistolle. Victorian osavaltiossa riehuneiden Black Saturday -palojen ohella teos kontekstualisoituu tässä hetkessä myös Los Angelesin tammikuisten maastopalojen kuvastoon, vieden ajatukset samalla myös tulevaan. Ilmastonmuutostematiikkaa käsittelevien teosten paljoudessa Fire Musicin vahvuutena on yhtäältä sen vahva ankkuroituminen aikaan ja paikkaan geneerisen huolimusiikin sijaan sekä toisaalta sävellyksen silkka soittimellinen ilmaisuvoima.
Deanin käyttämästä isosta orkesterista on poimittu kolme soitinryhmää, kaksi huilun, trumpetin ja lyömäsoittajan trioa sekä vahvistettu jousikvartetti, jotka on sijoitettu salin eri puolille syventämään musiikin tilavaikutelmaa. Erityisesti antifonaalisten huilujen dialogilla on teoksessa keskeinen ilmaisullinen tehtävä.
Soitinryhmien ja lavan ulkopuolisten yhtyeiden välille rakentuu alati tiivistyvä, blokkimainen vuoropuhelu, jossa toistolla ja kontrasteilla on olennainen dramaturginen merkityksensä. Hehkuva äänimassa ympäröi kuulijan – ilmeisin assosiaatioin – koko orkesterin ekstaattisen rituaalin täyttäessä soivan tilan järisyttävän uhritanssin tavoin. Lopulta jäljelle jää vain temppelikulhojen etäinen häly ja paljonpuhuva hiljaisuus.
Alsopin ja berliiniläisten toteutus Fire Musicista ei jättänyt toivomisen varaa. Teoksen soiva kerronta rakentui huikealla intensiteetillä, ja musiikki tuli iholle pelottavalla voimalla vaalien samalla artikulaation kirkkautta ja sointivärien kuulautta. Orkesterin rytminen iskevyys ja hiottu fraseeraus tekivät kerta toisensa jälkeen vaikutuksen Alsopin pitäessä Deanin dramaturgian langat hyvin otteessaan. Hänelle teos onkin entuudestaan tuttu vuoden 2014 Cabrillo-festivaalin ja viime tammikuisten Wienin RSO:n esitysten jäljiltä. Toki filharmonikotkin ovat soittaneet entisen alttoviulistinsa musiikkia useaan otteeseen.
Philharmoniessa Fire Musicin tilalliset ulottuvuudet toteutuivat loitsuvoimaisemmin kuin aikanaan Musiikkitalossa, missä sointi on usein etäisempi. Teoksen ohjelmallisuus kasvoi siten kokemuksellisuudeksi, jossa vaaran tuntu oli käsinkosketeltavaa, välillä jopa pakahduttavaa. Soivana muistomerkkinä Fire Music säilytti kuitenkin alati eetoksensa ytimen tehostemusiikkiin sortumatta. Esitys saikin yleisöltä ansaitusti siinä määrin hurjat suosionosoitukset, että olisi voinut kuvitella kyseessä olleen illan päätösnumero.
Väliajalle kuitenkin mentiin, minkä jälkeen ilta jatkui 1900-luvun musiikin parissa.
Aaron Coplandin rakastetuimpiin teoksiin lukeutuva Appalachian Spring (1943-44) sai ensiesityksensä Martha Grahamin balettina lokakuussa 1944. Seuraavana keväänä säveltäjä muokkasi reilun puolen tunnin mittaisesta, kolmentoista muusikon yhtyeelle kirjoittamastaan alkuperäisversiostaan sittemmin suuren suosion saavuttaneen konserttisarjan, jossa materiaalia tiivistettiin kymmenen minuutin verran ja järjestettiin jossain määrin uudelleen samalla kun orkestraatio laajeni.
Amerikkalaiseen folkloreen ja sisällissodan värittämiin arkkityyppeihin pohjautuvan Appalachian Springinilmaisu nojaa säveltäjän kulmikkaan svengaavaa, Stravinskyn ja jazzin vaikutteista versonutta varhaistyyliä pehmeämmälle New Deal -estetiikalle, josta sittemmin tuli olennainen vaikuttaja Hollywoodin soivalle americanalle. Alkuperäisen baletin intiimi musiikkiteatteri vaihtuu orkesterisarjassa taidokkaaseen cinemascopeen, jonka panoraamat ovat laveampia ja värit käsitellympiä. Säveltäjän konserttikäyttöön työstämä kokonaismuoto on varsin tasapainoinen ja mukaansatempaava lajissaan.
Alsop ja orkesteri tarjosivat ilmeikkään, toki eurooppalaisittain väritetyn, mutta sangen mukaansatempaavan näkemyksen, jossa Coplandin partituuria tarkasteltiin monesti perin eri tavoin kuin sen kotimaassa, mikä toi tulkintaan myös oman raikkautensa ja kirpeytensä. Onhan kyseessä orkesteri, jonka nimikkosäveltäjänä on toiminut John Adams, ja jota Copland itsekin johti kertaalleen syyskuussa 1970, puhumattakaan Sir Simon Rattlen johdolla tehdyistä sukelluksista moniin Leonard Bernsteinin teoksiin.
Appalakkien kevätmaisemista siirryttiin illan viimeiseen numeroon. Heitor Villa-Lobosin riehakkaan värikylläinen Chôros No. 10 (Rasga o Coração) (1926) kuorolle ja orkesterille on upeasti svengaava viisitoistaminuuttinen soiva kollaasi kaikesta siitä, mikä teki edellisen kaksikymmenluvun musiikista niin ajattoman tarttuvaa. Pyrkimättä riistämään teokselta sen omaperäisyyttä, siinä voi aistia sukulaisuutta niin Ravelin Daphnis ja Chloén (1909-12) ekstaattiseen loimuun kuin Stravinskyn koreografisiin idiomeihin.
Teoksen alaotsikko viittaa ajan suosikkisävelmään, jota Villa-Lobos siteeraa laajasti partituurissaan. Chôros No. 10 on kirjoitettu kaksille puupuhaltimille, joita täydentävät piccolo, alttosaksofoni ja kontrafagotti, kolmelle käyrätorvelle, kahdelle trumpetille, kahdelle pasuunalle, patarummuille, laajalle lyömäsoittimistolle, pianolle, harpulle, jousille ja sekakuorolle.
Berliinin filharmonikoiden ja Gijs Leenaarsin taiten valmistaman Berliinin radiokuoron Chôros No. 10 oli upean illan oivallinen päätös. Alsop innosti orkesterin ja laulajat parhaimpaansa pitäen kokonaisuuden hyvin kuosissaan teoksen tulvivaa kaikkeutta kesyttämättä. Erinomaisen esittäjistön joukossa lyömäsoittajisto ansaitsee ehdottomasti erityiskiitoksensa. Yleisö otti teoksen omakseen ja malttoi poistua vasta Alsopin käydessä kumartamassa muun esittäjistön jo poistuttua lavalta pitkien suosionosoitusten jälkeen.
Berliinin filharmonikkojen konsertti 22.2. Joht. Marin Alsop. Tarkiainen, Dean, Copland, Villa-Lobos.
