Toisto, variointi ja ajan subjektiivisen olemuksen hyödyntäminen ovat vahvasti musiikissa läsnä olevia asioita, ja siksi alun perin elokuvana mainetta niittänyt Päiväni murmelina (Groundhog day) sopii hyvin musikaaliksi. Helsingin kaupunginteatteri osoitti uskallusta tuomalla lavalle tämän valtavirtamusikaalia vaikeamman teoksen.
Itse asiassa Goundhog day sopisi myös oopperaksi, sillä musiikin avulla voi peilata päähenkilön koko ajan muuttuvaa sisäistä maisemaa ja samana pysyvää ulkoista todellisuutta. Musikaali onkin läpisävelletty kokonaisuus, jossa yksittäisiä hittimelodioita tärkeämpää on matka. Säveltäjänä on Matilda-musikaalin tekijänä tuttu Tim Minchin ja käsikirjoittajana Danny Rubin.
Tarina kertoo sääennustaja Phil Connorista, joka on raportoimassa Punxsutawneyn pikkukaupungissa murmelipäivän juhlasta. Siellä hän joutuu aikasilmukan vangiksi ja herää aina samaan helmikuun 2. päivän aamuun ja törmää samoihin rasittaviin tyyppeihin. He jaksavat iloita provinsiaalisella naiiviudella ja näkevät säässäkin vain kevään, vaikka Phil ennustaa muuta.
Alussa Phil näkee ympärillään vain hölmöyttä, mutta viimeinen murmelipäivä on paras. Kaikki ympärillä on pysynyt samana – vain Phil on muuttunut. Musikaali on hänen kehityskertomuksensa kyynisyydestä pikkukaupungin elämän yksinkertaisten ilojen hyväksymiseen. Tähän totta kai kuuluu myös rakkauden löytäminen apulaistuottaja Ritan kanssa.
Väliin mahtuu iso tunteiden skaala. Kun Phil alussa huomaa ajan jämähtämisen, hänet valtaa tunne, että saa tehdä mitä haluaa. Ivallinen ylimielisyys vaihtuu raivoon ja itsetuhoisuusteen. Umpikujalta pelastavat kuoleman kohtaaminen ja empatian ymmärtäminen.
Musikaali kyselee, miten tulisi elää ja käyttää aikaansa. ”Mikä huominen sitten on, jos tänään on huomenna”, kyselee yksi musikaalin laitapuolen kulkijoista. Onko tarpeen pyöriä sisäisessä oravanpyörässä, kun elämässä on paljon kauneutta löydettävää?
Ei mitenkään pieniä teemoja musikaalille. Itse asiassa jotkut uskonnot ovat tunnistaneet alkuperäisen elokuvan teemoista heille olennaisia asioita, uudestisyntymää tai kiirastulta.
Elokuva käytti aikatasojen kerrostamiseen montaasitekniikkaa, jollainen ei tietenkään ole mahdollista teatterissa. Siinä kuitenkin voi luoda näyttämöllisten, koreografisten ja musiikillisten keinojen avulla jotain vastaavaa.
Samuel Harjanteen ohjaamassa esityksessä näyttämö täytyykin vauhdikkaalla tapahtumalla ja tanssilla (koreogafia: Simon Hadwick), joka ensi alkuun voi tuntua kliseiseltä. Näin sen kuitenkin parodiana: näin absurdina Phil pikkukaupungin todellisuuden näkee. Kollaasimaiset rakentelut ja ikuiset paluut jo nähtyyn toimivat tarkasti ajoitettuina.
Jos ensimmäisellä puoliskolla lavalla olikin vähän tarpeetonta ja sekavaa hyörinää, toinen puolisko kiinteytyi kiinnostavaksi surrealistisine ja mustine käänteineen. Ikään kuin matto olisi vedetty musikaaliviihteen alta, ja sellainen aina tekee hyvää.
Lari Halme teki Philin roolin tavisenergialla läsnäolevasti, mutta laulullisesti hänen antinsa oli arkista, eikä hän aina pystynyt tuomaan äänellään esiin hahmon muuntumisen eri asteita. Maria Lund kohosi Ritana illan tähdeksi hienolla laulullaan ja luontevalla näyttelemisellään.
Esityksessä on niin paljon edestakaisissa aikasiirroissa esiin pulpahtelevia tyyppejä, että heitä ei ole tarpeen lähteä yksilöimään. Värikkäitä ja hauskoja karikatyyrejä riitti – en tiedä sitten, olisiko heistä saanut esiin enemmän myös inhimillisiä puolia.
Eva Kontu johti musiikin menevästi, mutta sama kysymys säilyi kuin HKT:n musikaaleissa aina: miten muusikoita saisi läsnäolevammiksi piilossa soittamisen sijaan?
Harri Kuusisaari
