Musikfest Berlin kuuluu BBC Promsin ja Luzernin festivaalin ohella niihin tapahtumiin, joissa on mahdollisuus vertailla laajalla skaalalla parhaita kansainvälisiä sinfoniaorkestereita. Berliinin Filharmonia ja Luzernin KKL tarjoavat sille ensiluokkaiset akustiset puitteet, kun taas Royal Albert Hallissa kuulijan täytyy täydentää soivaa antia mielikuvituksessaan.
Musikfest Berlinin klassikkoteemoina olivat tällä kertaa juhlavuottaan viettävä Rahmaninov ja Gustav Mahler, ja lisäksi säveltäjä, klarinetisti ja kapellimestari Jörg Widman oli myös esillä eri rooleissaan. Viimeaikainen sukupuolikeskustelukin on huomioitu: naispuolisten nykysäveltäjien – erityisesti Berliinissä asuvan korealaisen Unsuk Chinin – musiikki soi useissa konserteissa
Kuin sattumalta tasa-arvoteema laajeni myös esittäjistöihin kaupungin omien orkesterien osalta. Tämän kauden alussa työnsä aloittivat Berliinin filharmonikkojen historian ensimmäinen naispuolinen konserttimestari Vineta Sareika-Völkner sekä Konzerthausorchesterin ensimmäinen naispuolinen ylikapellimestari Joana Mallwitz. Oli jo aikakin – Saksa ja varsinkin sen pääkaupunki on kulkenut näissä asioissa hieman jälkijunassa verrattuna Pohjolaan ja anglosaksisiin maihin.
Vineta Sareika-Völkner sai kärkipaikan oltuaan Berliinin filharmonikoissa vasta vuoden. Sitä ennen hän tuli tunnetuksi Artemis-kvartetin viulistina. Filharmonikot aloitti kauden Sankaruus-teemansa Richard Straussin Ein Heldenlebenillä, jonka vaativat viulusoolot Sareika-Völkner soitti suvereenisti ja sai innostuneet aplodit. Soolot kuvaavat Straussin vaimoa, ja konserttimestari vaihteli hienosti sen sävyjä energisyydestä ja itsepäisyydestä naiselliseen suloon ja lirkutteluun.
Kauden avauskonsertti ei kuulu Musikfest Berlinin ohjelmaan, vaan se on päivää, paria ennen, ja sieltä filharmonikot jatkavat Salzburgiin, Luzerniin ja muille loppukesän festivaaleille. Avajaiset on yleensä suuri seurapiiritapahtuma, joka kuullaan myös elokuvateattereissa.
Ylikapellimestari Kirill Petrenko tarjoili Ein Heldenlebenin erinomaisen sävykkäänä ja kirkkaasti analysoituna tulkintana, jossa ei ollut mitään turhaa paisuttelua mutta silti kaikki tarpeellinen soinnin loisto ja kuvausvoima. Kriitikoita kuvaavien piikittelyjen säkenöivä toteutus kertoi jälleen puhallinryhmän huippulaadusta, vaikka siellä onkin ollut vaihtuvuutta, erityisesti klarineteissa.
Konsertin alkuun Petrenko oli valinnut Max Regerin harvoin kuullut Mozart-variaatiot. Se on taidonnäyte siitä, miten norsu saadaan mahtumaan posliinikauppaan, eli miten raskaasta kontrapunktistaan ja myöhäisromanttisesta megalomaniastaan tunnettu säveltäjä astuu siroihin saappaisiin. Itsehillinnän ja tietoisuuden harjoitus tuli mieleen myös tulkinnasta: miten orkesteri, jolla on kaikki mahdolliset taidot arsenaalissaan, pysyy rajaamaan keinonsa ja satsaamaan tarkkuusmekaniikkaan.
Rattlen ankarat jäähyväiset
Sir Simon Rattle on pitänyt syyskuun alussa jäähyväiskiertuettaan London Symphony Orchestran ylikapellimestarina, sillä 21.9. hän siirtyy Baijerin radion sinfoniaorkesterin johtoon. Jäähyväisteoksena Rattlella oli hänelle niin rakas Mahlerin yhdeksäs sinfonia.
Kuulin useita Rattlen Mahler-tulkintoja hänen kaudellaan Berliinin filharmonikkojen johdossa, myös yhdeksännen. Niin hienoja ja analyyttisiä kuin ne olivatkin, mikään esityksistä ei muistikuvissani yltänyt sellaiseen paljaaseen emotionaaliseen voimaan kuin nyt LSO:n kanssa Musikfest Berlinissä. Filharmoninen romanttisella soinnilla nautiskelu oli nyt sivuroolissa. Toki se tuli esiin lyyristen teemojen nostalgisina välähdyksinä ja finaalin koraalin laveana lauluna, mutta enemmän Rattle keskittyi nyt paljaisiin, apeisiin ja ilkeän ironisiin luopumisen tuntoihin.
Jo alun viulumelodia soi avoimen haavoittuvasti, ei niinkään sisäisesti kuulostellen. Osan valtavat nousut ja jokaisen musertavat luhistumiset saivat hermostuneen sävyn. Oli helppoa eläytyä Mahlerin tuntoihin Wienissä vuonna 1910, kun hänen terveydentilansa oli heikko, ja niin oma avioliitto kuin ympärillä oleva monarkia alkoivat hajota. LSO:n muusikot seurasivat joka hermollaan ylikapellimestarinsa armotonta visiota eivätkä aristelleet rumempiakaan sävyjä, korinoita ja tyhjyyden hiljaisia hetkiä.
Toisen osan Ländlerissä ei ollut juurikaan joviaalia burleskimenoa, vaan tanssit soivat vääristyneesti. Scherzo jyskytti eteenpäin kuin kujanjuoksussa Shostakovitshin mieleen tuoden. Välille mahtui toki kaipuuntäyteisiä melodioita ja keskijakson uninäkyjä, mutta ne väistyivät pian raskaiden saappaiden tieltä. Finaalissa hehkuivat menneen elämän hyvät muistot, ja osa hiipui hiljaisuuteen niin, että kesti kauan, että yleisö rohkaistui loppuaplodeihin. Sävyrikkaudessaan ja tinkimättömyydessään unohtumaton esitys.
Elegantit Fischer ja Ticciati
Päivää ennen Amsterdamin Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri soitti kunniakapellimestarinsa Ivan Fischern johdolla Mahlerin seitsemännen sinfonian. Jos on tottunut tämän orkesterin samettisen täyteläiseen klangiin, saattoi yllättyä riisutusta sointiasusta: vibrato oli minimissä ja fokus tarkassa fraseerauksessa ja tekstuurin loputtoman rikkaissa yksityiskohdissa.
Kieltämättä vähän kaipasin Concertgebown kimaltavaa luksusta, mutta tähän teokseen lähestymistapa sopi. Yölliset maisemat tulivat esiin kuulaina, ja varjoissa tapahtui kaikenlaista salaperäistä kihinää. Fischer korosti osien erilaisia tanssikaraktäärejä, rustiikkisista elegantteihin, ironisista lempeisiin. Värien ja detaljien kirjo oli valtava, ja finaalin kontrapunktinen rutistus meni tempossa, joka pani soittajat testaamaan rajojaan.
Aluksi kuultiin Jörg Widmanin laulusarja Das Heiße Herz, jolla on suora yhteys Mahlerin Des Knaben Wunderhorn -lauluihin. Olen aina ihaillut Widmanin kykyä tehdä kollaaseja ja lainata musiikin historiaa niin, että tulos on silti omaperäinen. Laulusarjassa välähtää Mahlerin lisäksi myös mm. Schumannia. Romantiikan lemmentuskat ja yksinäisyyden tunteet soivat vieraannutettuina kuvina häilyvine harmonioineen ja jazz-bassoineen. Michael Nagy oli herkkävireinen baritonisolisti.
Hieman Fischerin antiromanttisilla jalanjäljillä kulki myös Berliinin Deutches Symphonie-Orchesterin ylikapellimestari Robin Ticciati tulkitessaan Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Hän venytti sen vastakohdat äärimmilleen. Melankoliaan, jäähyväisiin ja elämän kauneuteen kurkottavat säkeet soivat elegantisti, kuin klassinen kiinalainen maalaus katsottuna Art Nouveau -lasien läpi. Täysi orkesteriloisto taas rämähti ilmoille juomalauluissa ja nuoruuden hurjuuksissa. Solistit Karen Cargill ja David Butt Philip lyöttäytyivät visioon täysillä.
Mahlerin orientalismin pariksi sopi erinomaisesti Unsuk Chinin Su-konsertto shengille eli kiinalaisille suu-uruille. Sen solistina oli soittimen tunnetuin virtuoosi Wu Wei, joka esitti konserton myös Musica Nova Helsinki -festivaalilla Helsingin kaupunginorkesterin kanssa 2013. Jälleen kerran saattoi ihmetellä, miten vuosituhansia vanha soitin voi kuulostaa näin modernilta – jopa elektroakustisen musiikin mieleen tuoden. Chinin konsertossa se yltää yhtä lailla esoteerisiin sfääreihin kuin alkuvoimaan, ja Wu Wei tehosti transsimaista esiintymistään ruumiin kielellä.
Loistoa Israelista ja Bostonista
Niin, ettäkö orkesterit olisivat tulleet liian samankaltaisiksi? Kyllä eroja löytyy silloin, kun perinteessä on mistä ammentaa, ja ylikapellimestari osaa vaalia sitä. Tästä esimerkkeinä olivat Boston Symphony Orchestran ja Israelin filharmonikkojen peräkkäiset konsertit.
Boston SO ei ehkä ole amerikkalaisista orkestereista edistyksellisin, mutta se on säilyttänyt sointinsa loiston ja traditiotietoisen asenteen, joka juontuu aina Serge Koussevitzkyn ajoista asti. Andris Nelsons ei ole ylikapellimestarina lähtenyt sitä muuttamaan sitä tai luomaan siihen omaa puumerkkiään, mutta kemia toimii – siitä todisteena oli Shostakovitshin sinfonioiden levysarja, joka ylsi tyrmäävään voimaan.
Jokaisen soitinryhmän ja soolosoittajan rautainen virtuositeetti tuli esiin myös Berliinin konsertin päänumerossa, Stravinskyn Petrushkassa. Nelsons loi siitä balettia tai nukketeatteria silmille ja karakterisoi kaikki kohtaukset kuvausvoimaisesti. Burleski markkinahumu kääntyi hetkessä väkivallaksi tai inhimilliseksi kärsimykseksi.
Amerikkalaisen puolensa orkesteri pääsi näyttämään Gershwinin pianokonsertossa F, jonka svengaavat jazzsävyt, bluesin siniset nuotit (soolotrumpetin glissandot!), energianpuuskat ja yöllinen, poeettinen atmosfääri soivat nautinnollisesti. Solisti Jean-Yves Thibaudet otti soittoonsa annoksen improvisatorista vapautta ja kuulostelua, mikä silasi luksusvaikutelman.
Tuoretta amerikkalaista nykymusiikkia edusti Julia Adophen Makeshift Castle (2020–22), joka on Nelsonsin kahden orkesterin, bostonilaisten ja Leipzigin Gewandhausorchesterin tilaus. Sen kahden osan nimet, Hiekkakivi ja Puinen hiillos kuvaavat sitkeyden ja hajoamisen vastavoimia. Kyseessä on sikäli hyvä aloituskappale, että siinä on pakattuna 20 minuuttiin paljon erilaisia sointeja, modernista kovuudesta ja vaskien ja lyömäsoittimien voimasta liukeneviin sävyihin ja läpikuultavaan kimmellykseen. Orkesteri otti näistä kaiken irti.
Israelin filharmonikot on tullut tunnetuksi ennen muuta ainutlaatuisen muhevasta jousisoinnistaan, jossa tiivistyvät juutalaisen jousisoitinperinteen verevyys ja virtuositeetti. Zubin Mehtan pitkän ylikapellimestarikauden lopussa otteissa saattoi havaita vähän herpaantumista, mutta hänen seuraajansa Lahav Shani on terästänyt jälleen soittoa ja nostanut orkesterin takaisin maailmanluokkaan.
Rahmaninovin Sinfonisissa tansseissa israelilaiset tuottivat koko Musikfestissa kuulemani orkesterijoukon syvintä jousisointia, mutta puhaltajat eivät olleet samaa tasoa. Paul Ben-Haimin Psalmi (1939) on orkesterille kuin Sibeliuksen Finlandia suomalaisille, ja suhteen tuntee selvästi. Israelin kokeneempaan säveltäjäkuntaan kuuluvan Betty Oliveron uusi teos Many Waters sen sijaan ei innostanut. Tapa yhdistää elektroniikkaa live-orkesteriin kuulosti vanhanaikaiselta.
Israelilaisen Lahav Shanin taito muotoilla musiikkia (ilman tahtipuikkoa) ja säätää sointia ja balanssia on mestarillinen, ja hän on ampaissut nuorten kapellimestarien kärkeen. Hän lopettaa kohta kautensa Rotterdamin fliharmonikoissa ja siirtyy Münchenin filharmonikkojen ylikapellimestariksi.
Harri Kuusisaari
