Savonlinnan Oopperajuhlat. Béla Bartók: Herttua Siniparran linna, Outi Tarkiainen: Oma huone. Theater Hagenin vierailuesitys. Kapellimestarina Joseph Trafton. Esitykset 26.7. ja 28.7.2023
Kaksi oopperaa samana iltana, tunnin mittaisia kumpikin ja teemallisesti toisiaan tukien. Herttua Siniparran linnassa rakastanut nainen joutuu julman hallitsijan lumoukseen, Oma huone -oopperassa nainen tutkii omia ulkoisia ja sisäisiä kahleitaan luovuuden esteinä. Molemmissa on sattumoisin Judit yhtenä päähenkilönä.
Saksalaisen Theater Hagenin Savonlinnan Oopperajuhlille tekemän vierailuesityksen jännittävin osuus on toisella puoliajalla, kun vuorossa on säveltäjäkomeetta Outi Tarkiaisen (s.1985) ensimmäinen ooppera. Tarkiaisen haastoi jo lähes kymmenen vuotta sitten Victoria Woolfin Oma huone -essee. Teos kosketti häntä naisen luovuuden tutkielmana eikä päästänyt otteestaan.
Parin oman librettokokeilun jälkeen Tarkiainen sai samalla tekstillä yllättäen pyynnön Hagenin oopperasta. Libretistiksi lähti Hagenin teatterin ja oopperan johtaja Francis Hüsers, englantilaista kirjallisuutta opiskellut monipuolinen ohjaaja ja libretisti.
Oma huone -ooppera syntyi koronan aikana, ja sen kantaesitys Theater Hagenissa oli toukokuussa 2022. Säveltäjäkin onnistui saamaan koronan paria päivää ennen ensi-iltaa ja joutui jäämään karanteeniin, se kantaesitysriemusta!
Savonlinnassa nähdään Magdalena Fuchsbergerin ohjaus, jota vierailuesitystä varten täydentää Derek Gimpelin uudelleenohjaus.
Täytyy myöntää, että olin epäileväinen Woolfin käsitteellisen ja ajatusten virrassa poukkoilevan esseen kääntymisestä musiikkiteatteriksi. Mutta sitä suurempi oli ilo nähdä, miten tulkinta toimii ja imaisee mukaansa.
Paljon puhetta naisesta
Tarkiaisen ja Hüsersin yhteistyössä essee saa lihaa ja luonnetta. Kolmen Maryn, Mary Betonin, Mary Setonin ja Mary Carmichaelin, nimellisesti Mary Stuartin hovineitojen pohjalta luotujen yliopisto-opiskelijoiden laululliset osuudet ovat vahvoja ja omanlaisiaan, kunkin sanoma kantaa, sillä sanomaa nyt todella on.
Eletään 1920-lukua. Miehet tietävät vahvuutensa ja pitävät kiinni oppiarvoistaan, laitoksistaan ja perinteistään. Naiset rimpuilevat eroon kodin ja perheen sidoksista ja haluavat löytää paikkansa itsenäisinä toimijoina, joilla on omaa rahaa, oma huone ja omat ajatukset, oikeus koulutukseen ja työhön.
Mutta samalla luodaan katse menneisyyteen, miten tähän on tultu? Kuten professori oopperassa sanoo, ”Stuartien aikaan oli edelleen poikkeuksellista, jos ylä- tai keskiluokkaan kuuluva nainen valitsi itse aviomiehensä ja kun aviomies oli osoitettu, hän oli herra ja valtias. Siitä huolimatta ei Shakespearen naisilta eikä autenttisten 1600-luvun muistelmien naisilta vaikuta puuttuneen persoonaa ja luonnetta.”
Johon Mary Beton jatkaa: ”Esiin nousee siis hyvin outo ja monitahoinen olento: mielikuvituksessa nainen on mitä tärkein, mutta käytännössä hän on täysin merkityksetön.”
Tätä olentoa nyt tutkitaan – tätä, joka on miesten loputtoman kiinnostuksen kohde, mutta luovana yksilönä alas painettu.
Näyttämölle nouseva tarina on käytännössä oppineiden väittelyä naisen merkityksestä toimijana 1400-luvulta tähän päivään, mutta vaikka tämä kuulostaa tylsältä, toteutus saa teesit hengittämään. Joku voisi sanoa, eikö tämä naisasia ole vähän vanhahtava teemaksi, mutta katsokaapa Pohjoismaiden ja Euroopan ulkopuolelle. Saavatko Afganistanin naiset haluamansa koulutuksen, onko afrikkalainen pikkutyttö oikeutettu edes alakouluun, onko edes kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa naisilla vapaa oikeus aborttiin?
Yksi näyttämön kiehtovimpia hahmoja on Shakespearen kuvitteellinen sisar Judith, jolla on myös sana hallussaan, esiintymisen palo ja halu teatteriin.
Mutta eihän nainen voi olla näyttelijä ja runoilija 1500-luvun Lontoossa. Judith pakenee kotoaan, vaikka on jo naitettu naapurin villanlajittelijan pojalle ja seisoo kohta teatterin ovella. Mutta hänelle nauretaan päin naamaa, näyttelevä nainenhan on kuin tanssiva villakoira! Teatterinjohtaja kuitenkin säälii 17-vuotiasta sillä seurauksella, että tämä on pian raskaana. Ja kun siveydellä oli tuohon aikaan uskonnollinen merkitys, Judith päättää itse päivänsä.
Ei maailma runoja pyydä
Yksi Maryistä, Mary Carmichael päättää kokeilla kirjailijan työtä, mistä tarina kääntyy tähän päivään ja luovan työn arvoon. Niin, onko sitä? Kirjoita, jos huvittaa, mutta ei maailma pyydä ihmisiä kirjoittamaan runoja, romaaneja ja tarinoita, se ei tarvitse niitä.
Maailma on välinpitämätön luovan työn tekijöitä kohtaan – siitähän perussuomalaisten kulttuuri on turhaa -ajattelukin juontaa – mutta suorastaan vihamielinen se on ollut naisten kirjoittamista ja luovaa työtä kohtaan.
Niinpä piispat, dekaanit ja professorit yhdessä kuorona puuskahtavatkin: Vai kirjoittaa? Mitä hyötyä sinun kirjoittamisestasi on? Ja naisen säveltäminen on kuin koiran kävelyä takajaloillaan. Ei se hyvin onnistu, mutta on yllättävää, että se onnistuu ylipäätään.
Tuo viimeinen huomio löytyy todellakin vuonna 1928 kirjoitetusta musiikkifilosofisesta kirjasta. Hienoa, että Tarkiainen löysi sen oopperaansa ja voi oopperallaan tölväistä haukkujan kumoon.
Oma huone sukeltaa syviin vesiin, ihmisen oikeuteen toteuttaa intohimojaan, luovuuttaan ja kykyjään sekä sukupuolen rajoitteisiin. Tätä Marytkin päätyvät pohtimaan. Kenties yhden sukupuolen ajatteleminen erillisenä toisesta on ponnistus, luonnollisessa tilassa sukupuolet pyrkivät yhteistyöhön ja meissä kaikissa on kaksi voimaa, yksi maskuliininen, yksi feminiininen.
Ja oliko Judithin elämä turha? Tämän runoilijan, joka ei kirjoittanut sanaakaan? Ei, hänhän elää kaikissa naisissa, olivat he sitten tiskaamassa tai laittamassa lapsiaan nukkumaan, mutta he odottavat vain tilaisuutta tulla runoilijoiksi keskuuteemme, päättää Hüsers librettonsa.
Tämä teesi on ehkä vähän hurskas, mutta ajatuksena ja näyttämöltä upeasti laulettuna vaikuttava.
Orkesterin taitaja
Tekstissä kieltämättä on ongelmansa. Se ei toteudu juurikaan dialogina, eikä siinä ole jatkumoa tarinana. Outi Tarkiaisen musiikki on kuitenkin riittävän moni-ilmeistä kantaakseen tätä pohdiskelevaa ja fragmentaarista tekstiä. Tarkiaisella on lahja käyttää orkesteria yhtenä soittimena, josta syntyy värimaailma, oma puhe ison kuvan taakse.
Hänellä on myös selkeä käsitys teatterimusiikin tehtävistä. Lavalla ollaan muutakin kuin aarioita varten. Toimintaan pitää antaa impulsseja, vastaääntä, alleviivatakin varoen avainkohtia. Ehkä tässä auttaa Tarkiaisen yksi säveltäjän taustoista, jazzmusiikin soittaminen ja säveltäminen. Sooloa pitää pohjustaa, sävelmattoa pitää luoda, hahmoille pitää kasvattaa persoonallisuutta.
Tarkiainen rakastaa myös melodioita ja tietää, miten laulaja soi, mikä kuuluu Maryjen ja Judithin sooloissa. Heillä on häikäisevän kauniita ja pysäyttäviä sävelkulkuja. Sopraano Marie Pierre-Roy Judithina säkenöi toivon hetkinä korkealta ja kirkkaasti kuin lintu, mutta taittuu koskettavaan melankoliseen suruun pettymyksen hetkellä.
Mary Betonin roolissa sopraano Dorothea Brandt nousee eniten liekkeihin sanoman ja musiikin yhteispelissä, hänellä on myös kiinteän rikas ääni, joka pitää linjansa. Altto Evelyn Krahen tulkitsema kirjailija Mary Carmichael on näyttelijänä ilmeikäs, mutta alton tummuus kadottaa parasta ilmaisuvoimaa. Mezzosopraano Maria Markina loistaa Mary Setonina vahvana kertojana ja äänellisesti erottuen.
Tarkiainen antaa myös kuorolle vahvan roolin. Se saa perinteisen kuorosatsin lisäksi maalata äänimaailmaa suhinoin ja huokauksin, toimia laulavina kirjoina ja jääräpäisinä auktoriteetteina, piispoina, dekaaneina ja professoreina.
Kokonaisuutena sävelkieli on Oma huone -oopperassa enemmän kuvittavaa kuin yhtä jatkumoa luovaa. Partituuri on taitavasti koottu palapeli kuten sen librettokin. Se virittää kohtauksittain erityyppisiin tunnelmiin.
Alun vanhan skottilaisen kansanballadin hovineitotarina neljästä Marystä, joista yksi joutuu mestauspölkylle tultuaan raskaaksi kuninkaalle, on kuin holveista tulevaa, aikakausien säröille saattamaa kaikuisaa muistoa menneiltä ajoilta. Se pohjustaa kaikkea sitä, mitä lavalla tullaan näkemään.
Askel kohti isompaa oopperaa
Tarkiaiselle Oma huone on askel kohti muita, ehkä isompia oopperoita ja sellainen onkin tiettävästi tulossa Kaija Saariahon pojan Aleksi Barriéren librettoon saamelaisaiheesta.
Oma huone pitää otteessaan ja sykähdyttää yllättävällä äänimaailmallaan. Oopperasta poistuessa tuli mieleen, että vastaavanlaisen jälkimaun on jättänyt Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan Paavo Haavikon tekstiin. Senkin libretto oli palasista ja teeseistä koottu, runollinen sarja, mutta Sallinen sulatti kokonaisuuden omaan muottiinsa, ja Kalle Holmbergin ohjaus nosti sen vielä rikkaaksi musiikkiteatteriksi.
Tässä Magdalena Fuchsbergerin ja Derek Gimpelin ohjaus antaa kaikille kuudelle solistille ja vaihtuville kuorokokoonpanoille oman luonteen ja tehtävät. Maryt julistavat ajatuksiaan patsaskorokkeille asettuen, kirjastoa tyhjennellen tai vahvoina liikesarjoina.
Kuoroilla on paljon jännitteistä tehtävää, akateemisista hahmoista aina kalan, sen naisen vaatimattoman ehjän ajatuksen, heilutteluun. Huumori on myös tulkinnan vahvuus.
Vanki ja terapeutti
Ja mikä on Herttua Siniparran linnan anti? Se lämmittää linnan Omalle huoneelle, näin sen näen.
Béla Bartókin ooppera (1918) on kahden solistin musiikillinen bravuuri, laulajille kaiken voiman ja vallan antava vuoropuhelu, muttei missään nimessä esityskelvoton tekele, kuten Bartók sai ainoasta oopperastaan kritiikkiä kuulla.
Ohjaaja Francis Hüsers on muokannut Juditin ja Siniparran kohtaamisen vankilaan, jossa Judit eräänlaisena terapeuttina koettaa ymmärtää moninkertaisen murhamiehen, Siniparran, psyykettä. Ratkaisu on oivaltava ja ajankohtainen. Moni nainen on rakastunut paatuneeseen rikolliseen ja haluaa parantaa tämän.
Ja kun Olavinlinnassa ollaan, ollaan moninkertaisesti linnassa, koska siellä ollaan myös häkkiin suljetun Herttua Siniparran mielessä.
Alkuperäistarinassa Siniparta on surmannut kolme vaimoaan ja kätkenyt heidät upean linnansa osiin, joihin Judit vaatii avaimia. Linna on täynnä aarteita, rikkauksia ja kauniita näkymiä. Mutta kun tarkemmin katsoo, aarteissa ja aseissa on veritahroja ja linna itkee seinistään kyyneleitä.
Hüsers on käyttänyt näyttämöllepanon tukena Bibi Abelin suunnittelemia koko kivisen takaseinän peittäviä videoita. Niissä upeat maisemat vaihtuvat, nainen ehostaa itsensä miehelle, Siniparralle ja he kohtaavat. Yhteyden hetkellä kaikki murtuu.
Kivinen seinä hajottaa kuvia niin, että efekti ei yllä täyteen vaikuttavuuteen.
Vahvinta tulkinnassa on Juditin, mezzosopraano Dorottya Lángin ja Siniparran, vankia esittävän basso Dong-Won Seon suhde.
Judit haluaisi rakastaa ja Siniparta häntä siihen lumoaa, mutta myös varoittaa. Koska ooppera esitetään unkariksi, unkarilaisen Lángin vahvuus on aito ja psyykkisesti vahva tulkinta. Seo on myös vaikuttava, mutta voi kaltereiden takana ilmaista lähinnä kasvoillaan.
Siniparran uustulkinnassa mies jää yksin omaan kauhujen mieleensä, kun nainen ymmärtää paeta. Sekin pohjustaa hyvin Oman huoneen tematiikkaa. Nainen ei voi saavuttaa itsenäisyyttä ja vapautta, jollei osaa toimia myös yksin.
Ja onko pahempi joutua suljetuksi sisään vai suljetuksi ulos?
