Olipa ilta! Muuta ei voinut todeta, kun Korean kansallisen tanssiryhmän vierailuesitys, Tero Saarisen VORTEX Tanssin talossa päättyi. Tätä se on, kulttuurien kohtaaminen parhaimmillaan. Esitys loi siltaa ikivanhasta perinteestä nykypäivään koskettavalla ja energisoivalla tavalla.
Saarinen teki koreografiansa vuonna 2014 perinteiseen korealaiseen tanssiin erikoistuneen seurueen ensimmäisenä länsimaisena koreografina. Hän oli jo aiemmin perehtynyt mm. japanilaiseen butoon, joten kulttuurinen diskurssi ei ollut uutta.
VORTEX kunnioittaakin pitkälle korealaista perinnettä, jossa liike lähtee hengityksestä, ja energia virtaa rintakehästä ojennettujen käsivarsien kautta kämmeniin ja sormiin. Se korostaa Saarisen tutunoloisten ryhmätanssien kollektiivista, kurkottavaa ja kiertävää voimaa. Uutta korealaisille oli yksilökeskeinen ilmaisu, jota etenkin teoksen soolojaksot edellyttävät.
Tanssijat ovat sisäistäneet liikekielen niin, että dualismista tulee esitystä koossapitävä jännite. Raja aasialaisen ja länsimaisen tanssin välillä katoaa.
VORTEX ei kuitenkaan ole pelkkä tanssia, vaan keskeisen osansa siihen tuo Young-guy Jangin säveltämä musiikki, jonka esittäjistönä ovat korealaisten perinnesoittimien yhtye ja pansori-laulaja. Jang on käyttänyt soittimia (piri, gayageum ja haegeum) idiomaattisesti, luoden Korean shamanistisesta kulttuurista kumpuavan rituaalimaisen tunnun.
Teoksen teemoina ovat sukupolvien välinen suhde ja ikiaikaisen ja uuden tömäyksestä syntyvä muutos. VORTEX tarkoittaa pyörrettä, ja tämä mielikuva näkyy ja kuuluu teoksessa monella tavalla – muutoksen symbolina, ihmisiä heittelevänä voimana, korealaisen taiteen shamanistisena perintönä, ja kierteiset käsiliikkeet ovat myös Tero Saarisen koreografista perussanastoa.
Teos alkaa tunnelimaisella projektiolla, josta työntyy varjona pitkälle kurkottavia käsiä. Vangitseva näyttämökuva, joka jo tuo esiin Mikki Kuntun valojen roolin näyttämötaian luojana. Ensimmäinen jakso perustuu virtaaviin ryhmäliikkeisiin, jotka ovat saaneet inspiraationsa valtameren liikehtivästä massasta ja vuoroveden toistuvasta ja syklisestä luonteesta.
Kollektiivista erkaantuu kaksi paria, musta ja valkoinen. Keskijaksossa mustat parit edustavat esi-isiä ja kontrolloivaa traditiota, valkoiset taas ristiriitojen parissa kamppailevia nykyihmisiä. Valkoisen duon ilmaisu on raastavan intohimoista, vastakohtana rituaaliselle yhteisyydelle. Torstaisen esityksen solistit Mi-ea Kim, Youngcheon Hwang, Hae-jee Park, Seogjun Lee ja Kihwan Park tavoittivat tämän jännitteen erinomaisesti.
Jakson käännekohtana on se, kun pansori-laulaja tulee lavalle ja luo loveen langettavalla olemuksellaan henkisen ilmapiirin, sielun laulun, joka yhdistää menneen ja tulevan. Pansori on tarinankerronnan laji, mutta Young-guy Jang on säveltänyt laulajan osuudet vokaliiseiksi ilman tekstiä. Ratkaisun ymmärtää, sillä teksti olisi voinut tuoda teokseen liiaksi konkreettisia merkityksiä. Pansori-laulaja Seunghee Lee päästeli kuitenkin kurkustaan täysin alkuperäisen tyylin mukaisesti syvältä kumpuavia, raastavan sielukkaita sointeja.
Hieman lännen vaikutusta on myös Jangin musiikissa, etenkin minimalistisen, tasaisena toistuvan biitin muodossa, mutta onneksi hän ei tähän jää vaan antaa soittimien kietoutua toisiinsa myös mutkikkaammalla rytmiikalla ja kunkin soittimen äänenväriä ja tyypillisiä eleitä esiin tuoden. Näin soittimet keskustelevat tanssijoiden kanssa, ja niiden välinen tasapuolinen suhde on teoksen voima. Elektroninen vahvistus oli tehty hyvällä maulla. Esityksen muusikot olivat Wonil Na, Soona Park ja Jiyoon Chu.
Viimeiselle jaksolle koreografi on antanut nimen Pyörteet, ja se käsittelee uudistumista, muutosta ja kehitystä. Jakso alkaa tanssijoiden huojuvilla rivistöillä. Sitten koittaa yksi jännittävimmistä kohdista, kun siivekäs tanssija tulee esittämään soolonsa, musiikki vaimenee, ja tanssija luo omaa musiikkiaan surround-tehoin vahvisteluilla siipien kopautuksilla. Se perustuu korealaiseen viuhkatanssin perinteeseen ja tuo taas uuden tason niin teoksen tematiikkaan kuin musiikin ja tanssin suhteeseen. Lintusymboliikkaa vahvistavat puhaltimen kaukaiset kirkunat. Näyttävä puku oli Erika Turusen suunnittelema.
Loppujakso onkin sitten musiikin ja tanssin ilotulitusta, kun koko joukko yhdistyy voimantuntoiseen pyörteeseen, joka jälleen kerran muistuttaa shamanismia. Polyrytminen musiikki luo lisää kierroksia, ja vapauden ja ilon tunne kasvaa vastustamattomaksi.
Yleisö on myyty. Mitään tällaista se tuskin on koskaan nähnyt. Sääli, että esityksiä on vain kolme. Juuri tällaisilla uudenlaisilla elämyksillä tanssi saa kaipaamaansa uutta yleisöä.
Harri Kuusisaari
