Helsingin juhlaviikot. Vikingur Ólafssonin pianokonsertti Musiikkitalossa. Bach.
Islantilainen Víkingur Ólafsson on luonut pianon nuoren polven tähtien joukossa omanlaisensa profiilin, johon kuuluu vivahteikas, kristallinkirkas kosketus ja tapa hakeutua tempojen ja ilmaisujen ääripäihin. Hänen levynsä Deutsche Grammophonelle ovat poikkeuksellisen tarkasti konseptoituja kokonaisuuksia, tulkintoja ja visuaalista ilmettä myöten.
Ólafsson antaa itsestään pikemmin intellektuellin kuin lavaleijonan vaikutelman. Hän soittaa coolin virtuoosisesti mutta seuraavassa hetkessä tarjoilee häpeilemättömän romanttisia hidasteluja ja joskus melkein pysähtyneitä hiljaisuuden hetkiä. Hänen kantavat pianissimonsa ovat ainutlaatuisia. Silti joskus voi kysyä, onko tämä liian itsetietoista ja laskelmoitua? Jääkö säveltäjä Ólafssonin jalkoihin?
Nämä ajatukset kävivät mielessä myös hänen Helsingin resitaalissaan. Ohjelmassa oli pianistin uusin projekti, Bachin Goldberg-variaatiot, joiden levytys ilmestyy ensi kuussa ja joiden parissa hän kiertää ympäri maailmaa seuraavat vuodet.
Ólafssonin Bach-soitto on hämmentävää nykyisten tyylinmukaisuuden standardien aikana. Eivät Richterit ja muut romanttisen pianon sankaritkaan tehneet faasien lopuissa näin huikentelevaisia hidasteluja. Toisaalta hänen kevyt ja detaljeja hanakasti poimiva kosketuksensa sopii Bachin polyfoniaan – sikäli kun hän malttaa antaa sille aikaa eriytyä.
Ei ainakaan voi väittää, etteikö hän käyttäisi modernin flyygelin mahdollisuuksia optimaalisesti kosketuksen vaihteluun ja sointitehojen luomiseen. Goldberg-muunnelmien alkuteemassa hän kallisti päätään unelmoiden ja kuulostellen. Minusta neutraalimpi alku korostaisi enemmän variaatioiden monimuotoisuutta, mutta se on makuasia.
Kauan ei reflektio kuitenkaan kestänyt, sillä useimmat muunnelmat Ólafsson kiisi läpi niin nopeassa tempossa, toisesta toiseen syöksyen, että niiden karaktäärierot jäävät vähäisiksi. Kaanoneista ja fuugista hän löysi paljon tekstuurin yksityiskohtia, mutta tanssillisissa osissa barokkista tanssillisuutta jäi kaipaamaan vauhdin sijaan.
Taas täytyy heti perään sanoa, että pianisti on kaikessa tekemisessään vakuuttava. Kosketuksen herkkyys tekee ilmeestä kaleidoskooppimaisen. Kaanonien muotoilussa on keksinnän riemua, jopa huumoria, ja lyyrisemmissä jaksoissa soinnilla herkuttelua. Koko elämän skaala on läsnä ylevästä ja traagisesta vitsikkääseen ja riemukkaaseen.
Hän ei matki Glenn Gouldin staccato-tyyliä vaan käyttää irtonaisuutta ja legatoa koko skaalalla ja pystyy säilyttämään polyfonisen kudoksen selkeänä. Adagio-variaatiossa nro 26 Ólafsson suorastaan pysäyttää ajan ja eläytyy kärsimysnäytelmään kuin olisi itse sen päähenkilö, lopussa päänsä melkein koskettimistoon painaen. Ehkä vähempikin alleviivaaminen olisi riittänyt.
Ólafsson tuntuu liikkuvan usein rajamailla sen suhteen, onko hänen soittonsa yliestetisoivaa. Mikä on suhde säveltäjän tarkoitusperiin? Ei Bachin musiikki aivan vapaata temmellyskenttää tarjoa, vaikkei hän esitysmerkkejä olisi jättänytkään. Tyylin konventiot ja barokin retoriikka antavat raamit, jotka eivät rajoita vaan avaavat oman kielioppinsa, jonka puitteissa ilmaisulla on paljon tilaa.
Viimeisen Goldberg-muunnelman quodlibetin pianisti huipensi suorastaan räväkästi, ja kun teema palasi, se soi taas kuin toisesta maailmasta, hyvästijättönä. Ehkä tämä oli enemmän Ólafssonia kuin Bachia, mutta matkan rikkautta ja monimuotoisuutta ei käy kiistäminen. Salintäysi yleisö ponkaisi hetkessä pystyyn, sanoma oli mennyt perille.
Harri Kuusisaari
